Tätä reissua oli odotettu lähes kaksi vuotta, eikä lähtökohdat olleet ihan helpot. Varasimme matkan jo vuoden 2020 alussa, mutta sitten iski korona ja jokainen varmasti muistaa, kuinka matkustamisen kanssa kävi. Kun siirretty reissu lopulta lähestyi, ilmoitti lentoyhtiö siirtävänsä lentoja, joka luonnollisesti aiheutti säätöä kaikkiin jatkovarauksiin paikan päällä. Ja kun kaikki oli säädetty, niin lentoyhtiö ilmoitti peruvansa koko lennon Longyearbyeniin. Alkoi uuden lennon etsintä ja uusi säätö. Mutta lopulta tuli huhtikuu ja istuimme koneessa, matkalla kohti Huippuvuoria ja kauan odotettua seikkailua. Saariryhmä näytti lentokoneen ikkunasta todella upealta. Tummansinisen meren keskellä pelkkää valkoista. Lumen ja jään peittämät vuoret näyttivät karuilta ja asumattomilta. Kauniilta ja samalla kutkuttavan jännittävältä.
Longyearbyen, kylä 78° leveyspiirillä
Majoituimme Longyearbyenin kylän laidalla vanhassa kaivosmiesten asuntolassa, joka nykyisin toimii hotellina. Rakennuksessa on säilytetty paljon sen historiaa. Kaivoshistoria näkyy Longyearbyenin kylässä joka puolella. Vuorten rinteissä on vanhoja kaivoskuiluja ja -rakennuksia, katukuvassa useita vanhoja asuntoloita sekä muita rakennuksia ja museot kertovat kaivoshistoriasta. Kaivostoimintaa ollaan pikkuhiljaa ajamassa alas ja Longyearbyenin kaivoksista enää kaksi on toiminnassa. Saariryhmästä 60% on jäätiköiden peitossa. Kylissä routa ei sula edes kesällä, joten vesi- ja viemäriputket on vedetty maanpäälle ja hallitsevat katukuvaa.
Huippuvuoret kuuluvat virallisesti Norjalle, mutta Svalbard-sopimuksen perusteella myös muilla mailla on oikeus hyödyntää saaren luonnonvaroja ja harjoittaa alueella kaupallista toimintaa. Huippuvuorille voi siis muuttaa kuka vain, joka pystyy elättämään itsensä ja jolla on siellä asunto. Saarilla ei ole sosiaaliturvaa ja sieltä joutuvat poistumaan ne, jotka eivät elintasovaatimusta täytä. Huippuvuorilla ei myöskään ole synnytyssairaalaa, eikä hautausmaata. Harva on siis paljasjalkainen Huippuvuorilainen. Tyypillisesti saarille muuttaa työikäisiä ihmisiä töihin tutkimusasemille, sesonkiaikoina matkailun ja ravintolatyön pariin ja jonkin verran edelleen kaivostoimintaan. Asukkaita saarilla on noin 2500 ja jääkarhuja noin 3000. Jääkarhut muodostavatkin Huippuvuorilla todellisen uhan, joten turistien ei ole sallittua liikkua kylän ulkopuolella ilman kiväärillä varustettua opasta. Täällä kuitenkin eletään jääkarhujen ja luonnon ehdoilla. Jääkarhujen ampuminen on kielletty muuten kuin itsepuolustukseksi ja ne tulee ensisijaisesti pyrkiä karkottamaan kaikin muin keinoin. Turistin on myös nykyisin hyvin vaikeaa saada aseenkantolupaa Huippuvuorilla, vaikka sellaisen omaisi kotimaassaan. Näin pyritään välttämään itsepuolustukseksi tapahtuvia turhia karhunkaatoja. Svalbardin porot elävät saarilla myös villeinä ja niiden kaatolupa edellyttää, että poron ruho on tuotava maastosta pois lihasvoimin. Metsästysretkelle ei siis lähdetä moottorikelkoilla ja mönkijöillä, koppa viinaa mukana ja kilpailemaan kuka tappaa poroja eniten. Moottorikelkkailua rajoitetaan kylien ulkopuolella muutenkin paljon, vaikka se onkin varsin yleinen kulkuväline kylissä. Täällä luontoa siis kunnioitetaan ja sitä pyritään suojelemaan kaikin keinoin. Saarilla tehdään paljon tutkimustyötä mm. ilmastonmuutoksesta ja jäätiköistä.
Koiravaljakolla jääluolaan
Ensimmäisenä iltana ehdimme jo hiukan tutustua kävellen tähän pieneen kylään, mutta varsinainen seikkailu alkoi vasta seuraavana päivänä, kun ajoimme koiravaljakoilla kohti sisämaata ja jääluolaa pienen ryhmän mukana. Koiratarhalle saavuttuamme vaihdoimme päälle haalarit ja lämpimät hanskat. Sen jälkeen menimme tutustumaan koiriin ja pukemaan niille valjaita. Koirat arvasivat heti pääsevänsä juoksemaan ja olivat todella innoissaan. Ne olivat kilttejä ja hyvin ihmisläheisiä ja kerjäsivät rapsutuksia. Vielä joitakin kymmeniä vuosia sitten oli yleinen käsitys, että Huskyja täytyy kohdella kovakouraisesti ja niiden tulee pelätä ihmistä, jotta niiden kanssa pärjää. Onneksi käsitykset muuttuvat. Nämä koirat eivät ihmistä pelänneet ja ovat selvästi tottuneet saamaan rapsutuksia ja huomiota. Saimme ohjeita reissua varten ja kiinnitimme itse koirat valjakoksi. Se ei ollutkaan ihan helppo homma, kun nämä ovat innostuessaan todella vahvoja. Mutta onneksi kilttejä. Johannes ajoi meidän valjakkoa menomatkan ja minä istuin kyydissä. Koirat olivat levänneitä ja innoissaan päästessään juoksemaan, joten nousuvoittoisesta maastosta huolimatta vauhtia riitti ja rekeä sai jarrutella. Kauniit lumiset maisemat kiitivät ohi hurjaa vauhtia ja töyssyissä sai pelätä, että reki kaatuu, ennen kuin oppi luottamaan, että kyllä se pystyssä pysyy.
Saavuimme jääluolalle ja laitoimme koirat lepäämään. Lähdimme tutustumaan jääluolaan otsalamppujen valossa. Laskeuduimme tikkaita sekä jäähän hakattuja askelmia pitkin 30 metrin syvyyteen jään uumeniin. Luola oli todella vaikuttava. Otsalampun valossa jäiset seinämät hehkuivat sinisen ja vihreän sävyissä. Kun sammutimme lamput, ympärillä oli pelkkää pimeyttä. Luolasta noustuamme söimme retkilounaan ja lähdimme ajamaan takaisin päin. Minä ajoin takaisintulomatkan. Nyt maasto oli enemmän alamäkeä ja vaikka koirilla oli jo matkaa takana, niin sain seistä välillä koko painolla jarrun päällä, jotta sain vauhtia hidastumaan. Tarhalla kävimme vielä katsomassa pieniä, suloisia koiranpentuja.
Jääkarhubongaus laivalta
Seuraavana päivänä hyppäsimme laivan kyytiin ja seilasimme rannikkoa pitkin kohti Pyramidenia, venäläistä kaivoskaupunkia. Maihin ei ollut tarkoitus tässä maailman tilanteessa nousta ja Pyramidenin edustalla oli merijäätäkin vielä niin paljon, ettei rantautuminen olisi edes ollut mahdollista. Laivamatka jäiden keskellä oli kuitenkin ainutlaatuinen kokemus. Ensin laivan ympärillä kellui irrallisia jäälauttoja, jotka muodostivat erilaisia kuvioita, ikään kuin palapelin palasia. Lopulta puskimme eteenpäin yhtenäisen jään keskellä, jättäen vain kapean väylän jälkeemme. Laivan ympärillä lenteli paljon myrskylintuja, jotka muistuttavat lokkia, mutta ovat albatrossin sukulaisia. Rannoilla näkyi paljon poroja. Näimme myös mursuja uimassa laivan ympärillä. Ja lopulta näimme kiikareilla myös sen kauan odotetun ja toivotun kohteen: jääkarhun pentuineen! Ne olivat niin kaukana, että paljaalla silmällä juuri ja juuri erotti, kun tiesi mihin katsoa. Kuvaa niistä ei saanut, mutta kiikareilla pystyi hyvin seuraamaan niiden touhuja rantajäätiköllä. Ankkuroimme laivan keskelle lahtea jäiden sekaan ja laivan kannelle viriteltiin grilli. Tarjolla oli siis oivallinen grillilounas monipuolisine valikoimineen vielä ennen paluuta satamaan.
Seuraava päivä oli varattu hiihtovaellukselle valmistautumiseen ja pakkaushommiin. Pakkaamisten lomassa ehdimme käydä tutustumassa paikalliseen museoon, jossa on esillä mm. Huippuvuorten elämää ja eläimiä sekä kaivoshistoriaa. Kävimme myös kävelyllä ja kiipesimme jonkin matkaa ylös viereisen Sukkertoppenin rinnettä. Tarkoitus oli kiivetä huipulle asti, mutta rinne oli niin jyrkkä ja jäinen, ettei sitä päässyt ylös ilman jäärautoja. Rinteessä vastaan tuli naali, joka tuijotteli meitä hetken aikaa, ennen kuin luikki tiehensä.
Hiihtovaellus 18.-22.4.2022
Edessä olisi reissun kohokohta, eli viiden päivän hiihtovaellus lumisessa erämaassa vuorten keskellä. Mukana meillä oli kaksi paikallista kiväärein varustettua opasta ja yksi opasharjoittelija. Ihan niin toivottomia tapauksia emme sentään ole, että tarvitsisimme molemmat 1,5 opasta huolehtimaan meistä. Mutta Huippuvuorilla kun joudutaan koko ajan varautumaan jääkarhuihin, niin kiväärillä varustettu opas on tämän tyyppisillä reissuilla välttämätön. Yhden oppaan kanssa öiset jääkarhuvahtivuorot olisivat käyneet liian raskaiksi ja unet jääneet liian vähiin, mutta viidelle hengelle jaettuna valvomista tuli jokaiselle vain kaksi tuntia yössä. Teoriassa jokainen ehtisi nukkumaan kahdeksan tuntia, mutta toki vuoronvaihto ja nukahtaminen vie aina oman aikansa. Lisäksi ylittäisimme jäätikön, jonka railoista meillä ei ollut etukäteen tarkkaa tietoa ja tällöin ylitys olisi isommalla köysistöllä turvallisempaa.
Oppaamme Erlend haki meidät ja varusteemme hotellilta aamulla ja ajoimme heidän varastolleen, jossa toinen opas Niclas ja opasharjoittelija August odottivat. Tutustuimme kahvikupposen äärellä ja kävimme läpi reissun varusteita ja odotuksia. Lainasimme heiltä ahkiot, teltan ja bensakeittimen. Näiden kuljettaminen lentokoneessa olisi vaatinut aika paljon ylimääräistä säätöä. Muut varusteet olimme tuoneet mukanamme Suomesta, myös omat vaellussukset. Pakkasimme kaikki varusteet ahkiopusseihin ja pussit sekä pulkat peräkärryyn ja lähdimme ajamaan ulos kylästä kohti lähtöpaikkaa. Ajoimme niin pitkälle kuin tietä riitti, eli ei kovin kauas. Viimeiset varustesäädöt tämän ainoan tien päässä ja pääisimme liikkeelle upeassa aurinkoisessa kelissä. Fiilis oli mahtava! Vihdoin täällä ja vihdoin liikkeellä!
Etenimme noin tunnin verran, jonka jälkeen pidimme ensimmäisen lounastauon. Aluksi etenimme koiravaljakoiden muodostamaa uraa, joka oli melko helppokulkuista ja jossa ahkio liukui sujuvasti, mutta pian käännyimme uralta ja lähdimme nousemaan ylös kahden vuoren välistä solaa. Meillä oli ollut alkumatkasta puoliskinit suksien pohjissa, mutta tässä vaiheessa vaihdoimme täyspitkät skinit alle. Nousu oli silti aika tiukka täysiä ahkioita kiskoessa. Rehkiminen palkittiin ja ylhäällä avautui upeat näköalat joka suuntaan. Pystytimme teltat kauniille aukealle paikalle. Teltta täytyy täällä pystyttää paikalle, josta näkee mahdollisimman kauas joka suuntaan, jotta lähestyvän jääkarhun huomaisi mahdollisimman aikaisin. Vieraan teltan pystytys oli aluksi hiukan säätöä, mutta pikkuhiljaa kehityimme siinäkin paremmiksi. Oppaat rakensivat leiriin aina ensimmäiseksi vessan, eli kuopan ja igluseinämän leirin reunalle. Sää oli niin kaunis, että teimme ruuat ja sulatimme lumesta vedet ulkona, lumeen lapioidussa ”keittiössä”. Tänään alkoi Huippuvuorilla yötön yö, eikä aurinko laskisi yli neljään kuukauteen. Upeita öisiä jääkarhuvahtivuoroja siis tiedossa. Ruuan jälkeen valmistauduimme nukkumaan ja minulla oli ensimmäinen jääkarhuvahtivuoro. Aika jännittävää näin ensimmäisenä yönä, kun pelkäsin, että se jääkarhu ilmestyisi juuri mun vahtivuorolla. No ei onneksi ilmestynyt, eikä muillakaan vuoroilla. Vaikka hienoahan se olisi ollut nähdä ihan lähietäisyydeltä jonakin yönä. Oli hienoa valvoa yksin jääkarhuvahdissa muiden nukkuessa ja ihailla maisemia sekä auringonkajastusta. Pakkasta oli noin -20 astetta ja vahtivuoron jälkeen varpaat olivat hiukan jäässä ja kömmin makuupussiin untuvavaatteissa. Onneksi makuupussissa ollut kuumavesipullo oli vielä lämmin ja lämmitti mukavasti varpaita.
Aamupala- ja lounasvedet keittelimme teltan absidissa. Purimme leirin ja jatkoimme matkaa. Päivästä näytti tulevan hiukan pilvinen, mutta aurinko kuitenkin kajasti kauniisti pilvien välistä ja loi utuista tunnelmaa. Kuljimme Tverrdalselva joen vartta kohti etelää ja Reindalenin suurta laaksoa. Täällä näkyi useita kiirunoita, joista yritimme saada kuvia. Niillä on niin hyvä suojaväritys, että puhelimen kameraan niitä oli vaikea saada tarttumaan. Käännyimme vuorijonon jälkeen laaksoon, joka oli valtava. Valitettavasti sää oli pilvistynyt jo niin paljon, että maisemia ei kovin paljon nähnyt. Pystytimme leirin laaksoon aukealle paikalle ja toistimme samat iltatoimet, mutta keittelimme tällä kertaa myös iltavedet absidissa teltan lämmössä. Teltan pystytys aloitettiin aina pohjan tamppaamisella sukset jalassa. Ootteko muuten kuulleet Kummeleiden tamppaajista? Mä olen, useamman kerran tämän reissun aikana. Suksia ei otettu pois jaloista, ennen kuin teltta oli pystyssä. Näin vältimme syvät kengänjäljet teltan alla.
Erlend oli saanut satelliittipuhelimen kautta tiedon, että seuraavalle päivälle oli luvassa kovaa myrskyä. Kiinnitimme teltat tukevasti. Varmistaisimme aamulla vielä säätiedot ja päätämme sen mukaan, jäämmekö pitämään myrskyä telttaan ja jatkamme matkaa vasta torstaina pidemmällä etapilla. Minulla oli aamuyön jääkarhuvahtivuoro. Tuuli oli jonkin verran yltynyt, mutta ei varsinaista myrskyä vielä. Aurinko pilkisteli kauniisti pilvien lomasta ja maisemat olivat jälleen jopa taianomaisen kauniit. Aamuyöllä tuuli yltyi ja heräsin useamman kerran kuuntelemaan tuulen tuiverrusta ja teltan seinien pauketta.
Aamulla oli edelleen kova tuuli, mutta säätiedotus näytti kuitenkin siltä, että voisimme lähteä liikkeelle. Etenimme koko päivän vastatuuleen laaksoa pitkin loivasti nousten. Yöllä oli satanut jonkin verran uutta lunta, joten eteneminen oli raskasta. Olin etukäteen toivonut aurinkoista ja kaunista säätä, mutta myös arktista myrskyä. Kaunista säätä olimme saaneet koko alkumatkan ja nyt oli vuorossa myrskytuulet. Tällainen sää jotenkin kuuluu asiaan lumen ja jään peittämässä erämaassa. Sitä tuntee itsensä oikeaksi naparetkeilijäksi ja seikkailijaksi😊. Tulimme jäätikön moreenireunalle ja pidimme lounastauon jäähyllyn suojassa. Vaikka tuuli ei päässyt tähän puhaltamaan, kylmä tuli nopeasti. Tauko oli lyhyt ja jatkoimme moreenireunaa ylös jäätikölle. Nousu oli aika tiukka, mutta onneksi lyhyt. Ylöspäin puskiessa ja pulkkaa kiskoessa lämpeni nopeasti. Etenimme jäätikköä jonkin matkaa ja tulimme jääluolalle, jonka olemassaolosta vain opasharjoittelijamme tiesi. Hän oli törmännyt luolaan aiemmalla reissullaan. Tutkimme luolaa jonkin aikaa ja pystytimme teltat lähistölle, koska päivä oli ollut raskas. Päätimme mennä ajoissa nukkumaan ja nousta aamulla tuntia aikaisemmin ja hiihtää seuraavana päivänä hiukan pidemmän päivän. Jääkarhuvahtivuoro oli tällä kertaa pilvisemmässä säässä. Naalit huutelivat vuorenrinteillä. Ääni kuulosti ihan jonkun linnun huudoilta, mutta naaleja ne olivat.
Aamulla kun heräsimme, aurinko paistoi ja tuuli oli tyyntynyt. Sää oli todella kaunis. Teimme aamutoimet ripeästi ja lähdimme hiihtämään jäätikköä ylös vain ohuissa merinopaidoissa. Aurinko lämmitti. Suksissa oli pitkät nousukarvat, koska nyt mentiin reilusti ylämäkeen seuraavat kuusi kilometriä. Hieman ylempänä tuuli alkoi jälleen puhaltaa ja piti pukea takkia päälle. Maisemat olivat todella kauniit ja pysähtelimme monta kertaa kuvaamaan. Lähes ylhäällä pidimme lounastauon rinteessä, kauniilla tuulettomalla paikalla. Jatkoimme tästä vielä jäätikön huipulle ja ylhäällä pitkät skinit vaihtuivat puolipitkiin. Oppaat lähtivät vauhdilla alaspäin ilman skinejä ja moneen kertaan pulkan kanssa kumoon kupsahtaen. Itse otin varovaisemmin. Alaspäin meno olikin haastavaa puuhaa pulkan kanssa. Aina kun pulkan vauhtia yritti hidastaa, se kääntyi eteen poikittain. Eli oma vauhti piti koittaa pitää pulkan kanssa samana, mikä ei jyrkimmissä kohdissa oikein onnistunut. Mutta alas päästiin ja tässä tuli reissun nopeimmat 6 kilometriä. Lisäksi laskeminen oli hauskaa! Tämän jälkeen lähdimme etsimään reittiä jäätikön sulamisvesien uomaa pitkin moreeniharjanteiden ja kallioiden välistä. Uomat olivat jäisiä ja todella liukkaita. Välillä jouduimme ottamaan suksetkin pois, jotta jäällä pysyi pystyssä pulkan kanssa. Yhdestä uomasta jouduimme kääntymään takaisin ja etsimään uuden reitin. Lopulta löysimme reitin laaksoon, jota pitkin paluu sivistyksen pariin tapahtuisi. Pystytimme viimeisen leirin laakson alkupäähän. Sää alkoi jälleen pilvistymään.
Viimeisenä aamuna ylös noustessa lämpötila oli noussut lähelle nollaa ja satoi jäätävää tihkua, joka jäätyi tiukasti kiinni joka paikkaan, kuten suksen pohjiin. Puoliskinejä oli vaikea saada kiinni jäätyneisiin suksiin. Tuulikin oli yltynyt. Kun lähdimme hiihtämään laaksonpohjaa, sade lakkasi ja ilmakin hiukan kylmeni. Päivä oli pilvinen. Aika pian näimme kaukana edessämme Longyearbyenin kylän, vaikka matkaa sinne oli vielä paljon jäljellä. Täällä etäisyyksien arvioiminen on vaikeaa. Kohde näyttää olevan lähellä, mutta todellisuudessa sinne voi olla matkaa useita kilometrejä. Tuuli oli sen verran kova, että päätimme hiihtää saman tien perille asti ja syödä lounaan vasta siellä. Lumi tarttui paakuiksi skinien pohjaan ja eteneminen oli tahmeaa. Perillä tien päässä pakettiauto sekä peräkärry olivat jo valmiina odottamassa, joten pakkasimme tavarat suoraan autoon ja ajoimme varastolle purkamaan tavarat sekä syömään lounaan. Reissu oli huikean hieno ja vaikka lounaan lomassa keskustelimme kokemuksesta, niin tässä vaiheessa sitä on oikeastaan vielä aika vaikea sisäistää. Mieli harhailee edelleen lumen ja jään peittämissä maisemissa.
Erlend ajoi meidät takaisin hotellille, jossa levittelimme untuvavarusteet ja kengät kuivumaan. Viiden päivän jälkeen oli aika mahtavaa päästä suihkuun sekä pitsalle. Oluttuopin ääressä oli mukava käydä reissua läpi pitkälle iltaan.
Reissun jälkeiselle päivälle emme olleet suunnitelleet mitään erityistä ohjelmaa. Heräsimme rauhassa ja aamupalan jälkeen lähdimme kiertelemään kylälle urheilu- ja retkeilyvarustekauppoja. Muita kauppoja täällä ei juuri olekaan, parin matkamuistomyymälän ja yhden ruokakaupan lisäksi. Vaikka saariryhmä on käytännössä verovapaa, on hintataso täällä vähintäänkin Suomen tasoa, pitkälti kuljetuskustannuksista johtuen. Ravintoloiden taso on täällä hyvä, eikä varsinaisia pikaruokaloita löydy lainkaan. Pöytävaraus kannattaa ehdottomasti tehdä, suosituimpiin paikkoihin jopa viikkoja aiemmin. Kävimme vielä tutustumassa Pohjoisnapamuseoon ja kylän kirkkoon.
Seuraavana päivänä olikin jo paluulento Tromssan ja Oslon kautta Helsinkiin. Huippuvuorten lennot ovat Svalbard-sopimuksesta johtuen aina kansainvälisiä lentoja, jotka kulkevat tullin kautta. Tästä syystä jouduimme Tromssassa poistumaan koneesta ja kaikki matkatavarat myös kärrättiin ulos, vaikka jatkoimme samalla koneella Osloon. Tavarat lastattiin takaisin koneeseen ja me kuljimme uudelleen passintarkastuksen läpi omille paikoille. Tästä johtuen pääsimme lähtemään Tromssasta tunnin myöhässä, joka tarkoitti sitä, että seuraavan lennon vaihtoaika Oslossa oli menetetty. Saavuimme Osloon, kun lento Helsinkiin oli jo sulkenut portit, mutta odottivat vielä meitä, kun juoksimme koko hallin läpi. Arvasimme jo tässä vaiheessa, että matkalaukut eivät ehdi mukaan. Ne tulivat vasta seuraavana päivänä kotiovelle. Oikeastaan ihan mukava kotiinpaluu, kun ei tarvinnut laukkuja purkaa, vaan suoraan suihkun kautta nukkumaan. Sen verran olimme kuitenkin osanneet tätä jo ounastella, että käsimatkatavaroihin oli pakattuna hammasharjat ja muut tarpeelliset tavarat.
Loppuun vielä kuvapläjäys:
