Jos haluat lukea pelkästään kertomuksen Julian Alps Trail Run by UTMB kisasta, selaa postauksen loppupuolelle.
*
Venetsiassa vietetyn viikonlopun jälkeen suuntasimme maanantaiaamuna vesibussilla rautatieaseman kupeeseen, josta nappasimme vuokra-auton, pikkuisen Pandan, ja lähdimme ajamaan kohti Sloveniaa. Seuraava kohteemme olisi Bohinj-järvi ja matkaa sinne on noin 200 km. Slovenia on tunnettu Juliaanisten Alppien ja Triglav-vuoren lisäksi myös lukuisista upeista luolista sekä rotkoista. Me pysähdyimme ajomatkan aikana kahteen luolaan.
Ensimmäinen luola oli kapean ja mutkaisen hiekkatien päässä sijaitseva Krizna Jama. Luola oli aivan mahtava! Saimme kumisaappaat ja taskulamput ja lähdimme muutaman hengen ryhmässä oppaan perässä tutustumaan pilkkopimeään luolaan. Luolan sisälämpötila on ympäri vuoden +8 astetta, joten kevytuntsikka oli tarpeen. Luola on useita kilometrejä pitkä, mutta nyt pääsimme vain puoleen väliin. Luolan päähän asti pääsee vain talvella. Luolassa on asunut satoja luolakarhuja kymmeniä tuhansia vuosia sitten. Sieltä on löydetty todella paljon luolakarhujen luita, mutta vain kaksi kokonaista luurankoa. Kaksi kalloa oli myös näytillä luolassa, toinen oli pentukarhun ja toinen aikuisen. Luolakarhut ovat olleet noin kaksi kertaa meidän kotoisten ruskeakarhujen kokoisia. Nykyisin luolassa ei juuri muita asustele kuin lepakoita ja pieniä valkoisia toukkia. Yhden tällaisen toukan onnistuimme bongaamaan.
Luolan läpi virtaa sateiseen aikaan puro, mutta nyt se oli lähes kuiva. Luolassa on maanalainen järvi, jossa kävimme soutelemassa kumiveneellä. Vesi on erilaisista mineraaleista johtuen hyvin vihreää, mutta kirkasta. Taskulamppujen valossa sekä luola että järvi olivat tosi kauniita ja jotenkin taianomaisia. Sammutimme taskulamput ja laitoimme vain yhden lampun palamaan veneen perään vesirajaan. Valo heijasti koko järven säkenöivän vihreäksi.
Kuljimme luolaa pitkin ylös-alas ja tutkimme taskulamppujen valossa erilaisia tippukiviä, onkaloita ja muita muodostelmia, joita vuosien saatossa sinne on syntynyt. Luola oli hyvin alkuperäisessä muodossaan ja siksi erityisen kiinnostava.
Krizna jama luolan jälkeen suuntasimme toiseen, täysin erilaiseen ja paljon suurempaan luolaan Postojnaan. Tämä oli omalla tavallaan ehkä näyttävämpi, mutta täysin turisteille tuunattu luola. Siellä on kirkkaat valaistukset joka puolella, betonoidut kulkuväylät, kaiteet ja opasteet. Lisäksi luolan sisällä kulkee noin 2 kilometrin mittainen pienoisrautatie, jota pitkin ajelimme pitkällä ”huvipuistojunalla” luolan perälle ja myöhemmin taas pois luolasta. Luolan perällä kuljimme jalkaisin noin parin kilometrin pituisen lenkin. Tämä luola oli hyvin suuri ja siellä on todella paljon, todella suuria tippukiviä. Näyttävää, mutta itse tykkäsin enemmän Krizna jaman autenttisuudesta, jossa valaistuksena toimi pelkät taskulamput ja kumisaappaissa kuljettiin saven peittämiä käytäviä. Oli kuitenkin tosi mielenkiintoista käydä samana päivänä näissä kahdessa hyvin erilaisessa luolassa.
Juliaanisten Alppien alueen luolissa asustelee olmeja. Olmi on pieni valkoinen, sokea salamanteri, joka on ehkä yksi maailman laiskimpia eläimiä. Se voi pysytellä täysin liikkumatta useita päiviä. Pari tällaista oli luolassa olevassa terraariossa. Niitäkään ei saanut kuvata kuin kauempana olevan monitorin kautta.
Luolakierroksen jälkeen ajomatka jatkui kohti Bohinj järveä. Ilta alkoi pimenemään ja upea auringonlasku värjäsi taivaanrannan ja vuorten huiput tosi kauniisti. Pääsimme perille vasta pimeässä. Sloveniassa tiet ovat – pääteitä lukuun ottamatta – hyvin kapeita ja mutkaisia, mutta muutoin hyvässä kunnossa. Käytännössä pientareita ei ole lainkaan ja asfaltin reunat ovat tosi korkeita. Tämä oli ehkä hiukan yllättävää, kun Slovenia on kuitenkin melko suosittu pyöräilymaa. Majoituimme mukavassa perhemajatalossa. Slovenian pienissä kylissä ei ole kovin paljon hotellimajoitusta ja jos hotelleja on, ne ovat hyvin pieniä. Täällä maatila- tai perhemajoitus on hyvin yleistä ja suosittua. Isosta omakotitalosta tai maatalosta on esimerkiksi yläkerran huoneet varattu majoituskäyttöön. Myös ravintolatarjontaa on aika vähän, joten pöydän saaminen ravintolaan illaksi voi olla sesonkikaudella hankalaa. Isommissa kaupungeissa tilanne on varmasti toinen, mutta niissä emme käyneet.
Olimme saapuneet kylään illan pimeydessä, joten aamulla sai parvekkeelta ihastella, että minkälaisiin maisemiin sitä on tultu. Aamu oli sumuinen, joten kovin pitkälle ei nähnyt. Sumu onneksi hälveni auringon lämmittäessä enemmän. Bohinj järven alue on todella kaunis. Siellä on paljon pieniä kyliä maatiloineen ja lehmineen. Jokaisessa kylässä on oma kaunis kirkkonsa. Itse järvi on syvän vihreä, mutta kirkas ja pohjaan näkee selvästi. Vuoret reunustavat järven pohjoispuolta eikä eteläpuolellakaan ole kovin paljon rakennettua ympäristöä. Järveltä löytyy kajakki- ja SUP-lautavuokrausta sekä leirintäalue. Tähän aikaan vuodesta turismia on vähän. Täällä on kaunista ja siistiä. Kaikki toimii. Hämmästelen, ettei Suomalaiset ole löytäneet Sloveniaa vielä tämän enempää matkakohteena. Lämpimästi voin kyllä suositella.
Triglav
Seuraava yö olisi tarkoitus viettää ylhäällä vuoristomajassa. Lähdimme siis aamupäivällä suuntaamaan kohti Triglavia. Triglav on sekä Slovenian että koko Juliaanisten Alppien korkein huippu. Se on myös Slovenialaisten kansallisvuori ja sanotaankin, että ei ole oikea Slovenialainen, jos ei ole käynyt Triglavin huipulla. Väitetään myös, että maan presidentti aloittaa aina virkakautensa kiipeämällä Triglaville. Kun tietää yleisesti presidenttien keski-iän, niin suoritukselle voi todella nostaa hattua. Reitti ei nimittäin ole helppo. Ajoimme ensin autolla pieniä mutkaisia vuoristoteitä paikallisen urheiluopiston pihaan, jossa oli paljon hiihtäjiä treenaamassa hyväkuntoisilla rullasuksireiteillä. Nousumetrejäkään ei treeneistä varmasti puuttuisi. Urheiluopiston pihasta lähtevät myös Triglavin vaellusreitit. Matkaa huipulle tulee noin 15 kilometriä ja 1700 nousumetriä. Viimeiset 400 nousumetriä ovat erittäin jyrkkiä. Monessa kohdassa on kallioon pultattuja vaijereita ja askelmia. Reitillä suositellaankin käytettäväksi via ferrata varusteita ja niitä kyllä näyttikin suurimalla osalla olevan. Myös meillä.
Aluksi reitti lähtee nousemaan melko jyrkästi metsän läpi. Välillä maisema avautuu alas laaksoon ja viereisille vuorille. Välillä taas kulkee puiden keskellä juurakossa. Ylempänä meno hieman tasaantuu ja kuljetaan vuoren reunaa toiselle puolelle ja solan yli. Päivä oli tosi lämmin. Ensimmäinen lyhyt pysähdys ja vesipullojen täyttö oli matkalla sijaitsevalla vuoristomajalla. Tästä matka jatkui taas jyrkemmin ylöspäin ja nyt edettiin jo puurajan yläpuolella. Olimme suunnitelleet ensin yöpyvämme Dom Planika vuoristomajalla ja vasta aamulla nousevamme viimeiset 400 metriä Triglavin huipulle. Seuraavalle päivälle oli kuitenkin luvattu huonoa keliä, joten päätimme yrittää nousua vielä samana iltana ja palata sen jälkeen majalle. Ainoa rajoite tässä olisi ruokailu, joka oli klo 18-20 välillä. Jos tuosta myöhästyy, jää ilman ruokaa. Myös aurinko laskee noin klo 20, joten ennen pimeän tuloa pitäisi ehtiä alas jyrkemmältä osuudelta. Koska reittimme kulki joka tapauksessa majan ohi, kirjauduimme jo tässä vaiheessa sisään ja jätimme osan tavaroista sängyillemme. Samalla vaihdoin pitkät housut jalkaan ja takin päälle. Puimme myös valjaat ja kypärät sekä via ferrata setin. Sitten vain reippaasti sauvomaan ylöspäin. Reitti oli tosiaan aika haastava, mutta onneksi pahimmissa paikoissa pystyi kiinnittymään vaijereihin. Nousu oli raskas, mutta pääsimme huipulle. Oli hienoa olla vaihteeksi vuoren huipulla illalla, kun aurinko alkaa pikkuhiljaa laskemaan ja värjää sekä pilviä että vuorenhuippuja. Lännen suunnasta nousikin jo pilviä, jotka roikkuivat aika matalla peittäen laakson, mutta itse olimme reilusti pilvien yläpuolella auringonpaisteessa. Muihin ilmansuuntiin oli vielä täysin kirkasta.
Huipulla on Slovenialaisille tärkeä symboli, Aljazevin torni, joka on itseasiassa pieni bivymaja. Perinteen mukaan jokaisen Triglaville ensimmäistä kertaa nousevan täytyy kurkistaa tornin luukusta sisään ja samalla kaveri piiskaa pyllylle tornin sisältä löytyvällä köysinipulla. Koitimme kysellä, mistä tällainen perinne mahtaa olla peräisin, muta kukaan ei osannut sanoa. Niin on kuulemma aina tehty. Ja niin mekin teimme. Hölmöt turistit! Toisaalta tämä oli oikein kiva traditio ja yhdisti mukavasti huipulla olevia ihmisiä, kun kaikki kuvasivat vuorollaan toisiaan ja naureskelivat. Sitten olikin jo aika kiirehtiä alas, jotta ehtii vielä illalliselle. Reitti alaspäin ei ollut yhtään helpompi kuin ylös. Itseasiassa vielä haastavampi ja vaijerien varassa sai mennä varovasti. Reitti on merkitty aika harvakseltaan kallioon piirretyillä punaisilla nuolilla tai ympyröillä ja haarautuu jossain kohdassa toiselle vuoristomajalle. Tässä kohdassa emme huomanneet sen enempää merkkiä kuin toista polkuakaan ja jatkoimme lyhyen matkaa väärään suuntaan, ennen kuin huomasimme erehdyksen. Siispä takaisin ylös ja oikealle reitille. Pidimme reipasta vauhtia yllä ja saavuimme oman vuoristomajamme pihaan juuri kun aurinko oli laskenut ja ehdimme vielä illallisellekin.
Aamulla heräsimme kovaan tuulen ujellukseen. Auringon nousu näkyi vielä kauniina pilviverhon alapuolella, kunnes koko maisema katosi pilvien peittoon. Tuuli oli todella kova ja välillä tuntui, ettei pystyssä pysy. Onneksi kävimme huipulla edellisenä päivänä. Tässä säässä sinne ei olisi ollut järkeä lähteä edes yrittämään. Eikä siellä olisi mitään nähnytkään. Muutama (uhka)rohkea sissi kuitenkin suuntasi aamulla kohti huippua. Pari vanhempaa miestä olivat ilmeisesti lähteneet todella aikaisella alppistartilla vielä hyvän sään aikana, koska he palasivat majalle aamiaiselle juuri auringon noustessa.
Aamupalan jälkeen lähdimme palaamaan alaspäin. Laitoin edellispäivän reitin kelloon varmuuden vuoksi, jos maisema menee täysin sinkkiin. Oli meillä myös kartta ja kompassikin mukana. Sää oli pilvinen, mutta ei aivan toivoton. Tuulikin lakkasi, kun pääsi vähän alemmaksi vuorten suojaan. Paluumatka sujui reippaasti ja alhaalla aurinkokin pilkisteli välillä pilvien lomasta.
Ajoimme takaisin alas ja seuraavan yön maatilamajoitukseen Stara Fuzinan kylään Bohinjiin. Majoituksemme oli oikein mukava maatalo, jossa oli kanoja, lehmiä ja hevosia. Lehmät ja hevoset tosin olivat laitumella kauempana. Talon pihassa oli soma pieni mökki, johon emäntä kattoi meidän aamiaisen. Tämä oli oikein viehättävä paikka! Kävimme vielä kiertelemässä Bohinj järven rannalla ihailemassa maisemia ja kirkkaan vihreää vettä. Järven päässä on vanha kivisilta sekä ennen 1300-lukua rakennettu upea kirkko, jota täytyi tietysti kuvata.
Kävimme kiertämässä Mostnica rotkon Stara Fuzinassa. Rotko ja sen pohjalla kulkeva joki olivat hienoja, mutta ehkä Slovenialaiseen maisemaan hiukan vaatimattomia. Kiva kierros kuitenkin vuorikiipeilyn väsyttämillä jaloilla.
Sitten olikin aika lähteä ajelemaan kohti kisakylää Kranjska Goraa. Matkalla pysähdyimme Bledin kylään, joka on paljon suositumpi turistialue kuin Bohinj. Itse tykkäsin kuitenkin Bohinjin alueesta paljon enemmän juuri sen rauhallisuuden ja alkuperäisyyden takia. Bled-järven ympäristö on lähes kokonaan rakennettua ja siellä on paljon ravintoloita ja jokunen isompi hotelli. Ei Bledikään mikään iso paikka ole, mutta selvästi Bohinjia isompi ja vilkkaampi sekä turistimaisempi. Kävimme kahvilla ja syömässä Slovenialaisen herkun, kermakakun. Itsehän en kermavaahdosta tykkää, mutta kun sen kuori päältä pois, niin leivos oli oikein hyvä. Tutustuimme myös ravintolassa tarjoilevaan kissarobottiin. Kissa tarjoili ruoka-annokset ja vei likaiset astiat pois. Ja sanoi ”miau”.
Bledin jälkeen pysähdyimme vielä Vintgar rotkolle. Tämä oli upea rotko. Vihreä vesi virtasi rotkon pohjalla ja kiviseinämät nousivat korkeuksiin. Kostea sumuverho leijaili joen pinnalla. Osassa rotkoa oli rakennettu puiset kävelysillat jyrkänteen seinämille. Rotko oli aika pitkä ja paluumatka viereisen kylän kautta tuntui vielä pidemmältä. Triglavin reissu painoi jaloissa. Mutta rotko oli ehdottomasti kävelylenkin arvoinen.
Julian Alps Trail Run by UTMB
Kranjska Gorassa olimme perillä alkuillasta. Majoituimme huoneistoon ihan keskustassa ja kävimme noutamassa kisanumerot sekä syömässä. Hiukan kiertelyä alueella ja kisaexpossa ja sen jälkeen ajoissa nukkumaan. Sää oli sateinen ja luvassa oli vielä huonompaa keliä. Ylös vuorille oli luvattu myös lumisadetta. Meillä on ollut tähän asti lomareissuilla hyvä tuuri säiden suhteen. Nyt sitten tilanne muuttuisi juuri kisaviikonlopuksi, mutta sunnuntaista alkaen olisi taas luvassa kaunista ja lämmintä säätä. Itselleni kisaaminen on täysin toissijainen juttu, joten jos valita saa, niin mieluiten otankin huonon ilman juuri kisapäivälle ja nautin loma-aktiviteeteistä kauniissa säässä. Tosin tässä vaiheessa en arvannut mitä tulin toivoneeksi.
Seuraava päivä meni pakkaillessa kisakamoja valmiiksi. Aamulla tuli myös ilmoitus, että perusmatka eli 170 km on peruttu huonon sään ja maanvyörymien takia. Vyörymien takia myös teitä oli jouduttu sulkemaan Soca-laaksossa sekä lähistöllä, eli huoltoakaan ei olisi reitille pystynyt järjestämään. Muut kisat olivat starttaamassa normaalisti. Johanneksen startti olisi illalla klo 21 ja bussi lähtisi kylästä klo 19. Saatoin Johanneksen bussille sateessa. Eipä ole oikein mieltä ylentävää lähteä juoksemaan vuorille valmiiksi märissä kamoissa. Koitin illalla vielä seurata kisaa, mutta eihän se UTMB:n seurantajärjestelmä taaskaan toiminut. Pakko oli kuitenkin käydä nukkumaan, kun oma startti olisi aamulla yhdeksältä.
Aamulla kävelin kevyessä tihkusateessa kohti expoaluetta ja bussiin. Bussi vei meidät lähtöön Golicon kylään. Lähtöalueella oli muutama pieni katos sekä yksi pieni kahvila. Tungin itseni kahvilaan ”muutaman” muun joukossa ja yritin pysyä lämpimänä ja edes hieman kuivana lähtöön asti.
Starttikäsky kävi tasan kello 9. Ensimmäiset kaksi kilometriä oli asfalttitietä, jonka jälkeen reitti lähti nousemaan polkua pitkin ylöspäin. Nousua riittikin sitten ensimmäiseen huoltoon asti. Hiukan ennen huoltoa letka pysähtyi ja ihmettelin että mitä tapahtui. Edestäpäin huudeltiin, että tässä on chekpoint ja ottakaa numerolaput valmiiksi esiin. Samalla pidettiin kovaa järjestystä, että takana olevat eivät lähde kiilailemaan jonossa. Kun pääsin kohdalle, huomasin, että kyseessä oli chipin lukulaite, johon porukka asetteli omaa numerolappuaan. Jotkut jopa irrottivat numeronlapun tätä varten. Jestas! Tästä olisi vaan voinut juosta läpi numerolappu vartalon edessä ja väliaika rekisteröityy. No tällaiseenkin tärväytyi sitten aikaa ja jonottaessa ehti tulla kylmä.
Ensimmäinen huolto oli Golican vuoristomajan edessä. Tässä vaiheessa oli vasta vajaa tunti matkaa takana, joten kovin paljon ei eväät vielä maistuneet. Nyt alkoi kylmä tuuli ja räntäsade tuntua jo viileältä, joten pitkäksi aikaa ei voinut edes pysähtyä. Täältä olisi löytynyt myös sisätilat, mutta en kokenut niitä tarpeelliseksi tässä vaiheessa. Tästä reitti olisi jatkunut vielä ylös ja Golican huipulle ja sieltä Slovenian ja Itävallan välistä harjannetta pitkin Kranjska Goran suuntaan. Mutta huonon sään takia reittiä oli muutettu siten, että ylös asti ei noustu. Polku kulki siis harjanteen alapuolella pitkin jyrkkää ja mutaista vuoren seinämää. Tuota huippua ja harjannetta olin odottanut eniten, mutta ei voi mitään. Tällä kelillä sinne ei olisi ollut mitään asiaa.
Vuoren rinnettä kulkeva polku oli kapea ja se oli mennyt useiden juoksijoiden jäljiltä täysin mutavelliksi. Polun vasemmalla puolella oli aika jyrkkä pudotus tai luisu alas. Savessa näkyi jälkiä, miten jotkut olivat lähteneet liukumaan alas kapealta polulta. En tiedä miten ovat saaneet valumisen pysäytettyä tai kuinka pitkälle joku on pahimmillaan luisunut. Itse en uskaltanut juosta tässä lainkaan, enkä nähnyt kenenkään muunkaan juoksevan. Tosin kärki oli jo mennyt menojaan.
Reitti nousi vielä harjanteen päässä olevalle kukkulalle, joka oli myöskin savinen ja liukas. Täällä oli satanut lunta reilummin ja sitä oli jäänyt myös maahan parin kolmen sentin kerros. Tuuli pääsi puhaltamaan esteettä, joten nopeasti tuli kylmä. Vauhti oli ollut tähän asti niin hidas, että pitkähihaisesta merinopaidasta ja goretakista huolimatta minulla oli kylmä. Repussa olisi ollut vielä kaksikin varapaitaa, mutta sormet olivat niin jäässä, että en pystynyt niitä kaivamaan. Tiesin kuitenkin, että niin kauan kun pystyn etenemään edes kävelyvauhtia, niin en kuole kylmyyteen. Se oli epämiellyttävää, mutta en ollut vielä kylmyyden äärirajoilla. Sormet olivat kuitenkin sen verran kohmeessa, että evästä en saanut repun taskuista kaivettua. Kisa meni siis kokonaisuudessaan hyvin vähällä energialla, mutta eipä sitä kävellessä niin paljoa kuluttanutkaan.
Harjanteen jälkeen polku kääntyi enemmän metsän suojaan, mutta jatku edelleen todella savisena ja liukkaana. Savivelliä oli joka puolella vähintään nilkkoihin asti ja sitä oli turha yrittää väistellä tai kierrellä. Pahimmissa paikoissa mutaa oli puoleen reiteen. Jotkut yrittivät juosta tällaisten syvien mutarapakoiden poikki, mutta eihän siitä pystynyt juoksemaan kaatumatta. Tai jättämättä kenkiä syvälle saveen. Yksi mies kaatui juuri tällaiseen syvempään savivelliin niin, että vain pää oli pinnalla. Hetken jo pelkäsin hänen hukkuvan mutaan, kun ei tuollaisessa vellissä oikein pysty uimaankaan, mutta kaveri sai sauvalla kiskottua hänet vähän tukevammalle maalle.
Sitten alkoi 1500 verttimetrin lasku alas vuorelta. Lasku oli savinen liukurata juurakoiden ja kivien keskellä. Tässä vaiheessa mutaralli alkoi jo todenteolla kyllästyttää. Päätin, että en juokse enää askeltakaan ja koitan vaan päästä pois täältä savihelvetistä loukkaantumatta ja turhia räpiköimättä. Ihmisiä kaatuili ympärillä ihan taukoamatta, osa aika pahannäköisestikin. En kuitenkaan nähnyt vakavia loukkaantumisia. Kaikki tulivat kuitenkin hyvin varovasti rinnettä alas. Itselläni alkoi jalat, ja etenkin polvet väsymään jatkuvaan varovaiseen liukumiseen ja liukasteluun. Koitin kiertää pahimmat paikat puskien kautta, mutta savista ja liukasta oli sielläkin. Liuku päin puuta, joka ehkä pysäyttää vauhdin ja sitten uusi liuku kohti seuraavaa puuta. Välissä kompurointia juurakossa ja kivikossa. Koko tämän pitkän laskeutumisen ajan alhaalta laaksosta kuului ambulanssien ujellus, kun ne ajelivat edestakaisin. Lopulta pääsin alas metsäpolulta hiekkatielle, jota pitkin juoksin seuraavaan huoltoon. Hanskat kädessä hiukan kokista ja muutama pala suklaata ja taas liikkeelle.
Tästä Dovjen kylän huollosta alkoi turhauttava tieosuus. Juoksimme pitkää suoraa asfalttitietä lähes 10 km verran. Tie nousi koko ajan loivasti ylöspäin. Sen verran loivasti, että pyrin juoksemaan koko matkan, mutta pieni nousu kävi kuitenkin voimille. En yleensä juokse asfaltilla, joten jalkapohjat väsyivät tässä touhussa. Erikoinen ratkaisu oli päätien alitus ojarumpua pitkin. Laskeuduimme pellon reunasta syvään ojaan, jossa ei onneksi ollut paljoakaan vettä. Tie alitettiin ojaa ja siltarumpua pitkin ja noustiin toisella puolella ylös. Oli tämä hauskempi osuus kuin suora asfalttitie. Samalla sai vähän kenkiäkin huuhdottua. Suoran päästä lähdettiin nousemaan jyrkempää serpentiinitietä ylös vuorelle. Tämäkin tosin asfalttitietä. Tässä vaiheessa en enää edes yrittänyt juosta, vaan sauvoin reippaasti sauvat asfalttiin kolisten. Ylhäällä oli viimeinen huolto, jonka jälkeen lähdimme laskeutumaan alaspäin osittain hiekkatietä, osittain nurmikkoista polkua. Polku kulki joen vartta Kranjska Goran kylään ja kylän läpi maaliin. Johannes oli maalissa vastassa kameran kanssa. Olipahan kisa! Tällaiseen säähän en kyllä enää toiste lähtisi. Sää taisi yllättää myös järjestäjät. Vaikka he ehkä paikallisina tuntevat sääolot vuorilla, niin he eivät ehkä osanneet arvioida sitä, kuinka vaaralliseen kuntoon parituhatta juoksijaa saa saviset polut. Kisassa oli myös minun makuuni ihan liian paljon tieosuuksia, etenkin asfalttitietä. Maalissa kuulin, että koko kisa oli keskeytetty vaarallisuuden vuoksi. Loukkaantuneita oli paljon, eikä pelastushelikopteria ollut saatu ilmaan huonon sään takia. Keskeytyksen aikaan olin itse jo vuoren huipulla (kuten varmasti kaikki omasta sarjastani), joten en tiennyt siitä ennen maalia. Kaikki, jotka olivat ehtineet Golican huollon ohi, saivat jatkaa ja saivat myös tuloksen.
En jaksanut jäädä syömään maalialueelle vaan suuntasin suoraan kämpille. Olin läpimärkä ja mudan peitossa, joten menin suoraan vaatteet päällä suihkuun. Näin sain samalla pahimmat savet huuhdottua heti vaatteista pois. Tai näin siis kuvittelin, mutta sitä kuravettä riitti loputtomasti eikä puhdasta tuntunut tulevan. Kun tulin suihkusta, sää oli kirkastunut ja aurinko paistoi. Että sellainen kisapäivä.
Sunnuntaina hitaan aamun jälkeen lähdimme ajamaan takaisinpäin kohti Venetsiaa. Pysähdyimme vielä kerran Bohinjin kylässä, sillä siellä vietettiin vuoden suurinta juhlaa Cows Ballia, karjatanssiaisia. Perinteisesti tähän aikaan vuodesta karja on tuotu alas vuorilta ja sen kunniaksi on järjestetty suuret juhlat. Ihmiset pukeutuvat perinteisiin asuihin ja ohjelmassa on erilaisia tanssi- ja musiikkiesityksiä sekä karjanäyttelyitä. Tarjolla oli paljon erilaisia paikallisia juustoja sekä ruokia ja monenlaisia käsitöitä markkinahengessä. Väkeä oli todella paljon liikkeellä. Sää oli upea, aurinkoista ja lämmintä yli 20 astetta. Ei olisi uskonut, missä säässä edellisenä päivänä rämmittiin vuorten yli. Lounaan jälkeen ajoimme takaisin Venetsiaan, mutta tällä kertaa jäimme lentokentän lähettyville hotelliin, koska perillä olimme vasta melko myöhään illalla ja aamulla oli aikainen lento. Kotiin pääsimme kommelluksitta.
