Pirin Extreme sky race, Bulgaria

Olin ilmoittautunut tähän elämäni ensimmäiseen skyrace kisaan alun perin jo vuodelle 2020, mutta sitten korona muutti suunnitelmat, taas kerran. Kisa upeassa Pirin vuoristossa jäi kuitenkin polttelemaan mieleen, koska se vaikutti haastavuudestaan huolimatta tosi kauniille, jossa pääsisi solien ylitysten sijaan kapuamaan vuorten huipuille ja harjanteille. Nyt vain pitäisi toivoa hyvää säätä, jotta ei tulisi reittimuutoksia.

 

Sofia

Saavuimme Bulgarian pääkaupunkiin Sofiaan keskiviikkoiltana. Yövyimme Sofiassa yhden yön ja kiertelimme hiukan kaupunkia. Kävimme syömässä hotellin suosittelemassa paikallisessa ravintolassa, joka oli erittäin hyvä.

Olen käynyt Bulgariassa edellisen kerran noin 30 vuotta sitten. Jotenkin tuntuu, että maa ei ole kovin paljon muuttunut tuossa ajassa. Samat biisitkin soivat edelleen radiossa ja ravintoloissa 😊. Bulgaria on EU:n köyhin maa ja se näkyy myös katukuvassa. Paljon ränsistyneitä rakennuksia, etenkin maaseudulla. Talojen seinissä kulkevat sähköjohtohässäkät ovat todella pelottavan näköisiä. En haluaisi olla sähköasentaja täällä. Toki kaupunkikuvassa näkyi myös uusia, korkeita ja kiiltäväpintaisia toimistorakennuksiakin. Kaupungissa lähes kaikki talojen seinät olivat täynnä graffitteja. Ihmiset polttivat tupakkaa ketjussa ihan kaikkialla, nuoret ja vanhat.

Bansko, Bulgaria

Torstaina matkustimme bussilla maaseudun läpi kohti vuoristoa ja Banskon kylää. Bussin ikkunasta oli mukava katsella maalaismaisemaa, kuivuneita auringonkukkapeltoja ja lammaslaumoja. Itse tykkään siitä, että jokainen reissu on pieni seikkailu ja matkalla näkee mahdollisimman paljon muutakin kuin lentokenttää ja hotellin seiniä. Mitä enemmän on mahdollisuus kierrellä isojen kaupunkien ulkopuolella ja paikallisen asutuksen keskellä, sen parempi, vaikka se vaatiikin usein hiukan enemmän aikaa ja säätöä. Mutta on sen arvoista.

Bansko on suosittu laskettelukeskus, joka vetää vertoja Keski-Eurooppalaisille Alppikeskuksille. Banskon kylän eteläpää on melko uutta aluetta, jossa on paljon hotelleja, ravintoloita ja urheiluväline- ja vaatekauppoja. Kylän pohjoisosa on vanhaa aluetta kirkkoineen ja pienine paikallisine ravintoloineen. Itse tykkäsin tästä vanhasta Banskosta paljon enemmän. Se oli varsin viihtyisää aluetta. Myös kisakeskus sijaitsi täällä kylän vanhassa osassa. Samoin meidän hotelli.

Perjantaiaamuna oli aikainen herätys ja saattelin Johanneksen satamailisen starttiin ennen auringonnousua. Startissa oli tunnelmaa pienen ryhmän lähtiessä liikkeelle ja kuun loistaessa taivaalla pilviverhon läpi. Palasin vielä hotellille nukkumaan. Päivällä kiertelin kylää ympäri ja kävin tutustumassa kisareitin alkuosaan, joka on samalla myös reitin loppuosa.

Pirin Extreme sky race

Lauantaiaamuna oli oman starttini vuoro klo 8, eli tunti auringonnousun jälkeen. Tässä Extremekisassa oli osanottajia kaikkein eniten, startanneita yhteensä 265, joista naisia 51. Sää oli kirkas ja aurinkoinen. Alas kylään oli luvattu hellelukemia, mutta ylhäällä vuoristossa olisi kylmempää ja tuulista, mutta näkyvyys hyvä. Lähdimme liikkeelle isona lössinä juosten kylän läpi tasaisesti nousevaa asfalttitietä kohti vuoria. Tässä vaiheessa porukka juoksi ohi hengitys vinkuen, mutta sain pidettyä oman vauhtini hyvin maltillisena, vaikka juoksu tuntui kulkevan ihan hyvin ylämäestä huolimatta. Tämä ensimmäinen, lähes yhtenäinen nousu oli rapsakka 2400 metriä, joten voimia ei kannattanut tuhlailla alun helpolla osuudella. Pian käännyimme metsäpolulle ja sen jälkeen jyrkkenevälle pehmeäsoraiselle metsätielle. Tässä vaiheessa pudotin kävelyksi ja sauvoin eteenpäin reippaasti ja selkiä alkoi tulla vastaan kasvavalla tahdilla. Osa edelleen rankasti puuskuttaen.

Ensimmäinen huoltopiste sijaitsi 6 km kohdalla soratien päässä. Tässä oli jokseenkin tiukka cutoff, jota olin hiukan etukäteen jännittänyt, kun tiesin että reitti lähtee suoraan nousuun. Mutta alusta oli tässä vaiheessa vielä sen verran helppoa ja nousu loivaa, että cutoffin kanssa ei tehnyt lainkaan tiukkaa. Hörpin vettä ja kokista, mutta pulloja ei tarvinnut vielä täyttää. Sen verran oli aamu ollut viileä.

Heti huoltopisteen jälkeen siirryttiin metsään ja jyrkkenevälle polulle. Maasto oli pehmeää, kuivahkoa savea ja multaista neulaspolkua ja jonkin verran juurakkoa. Nousu oli sen verran jyrkkää, että multa lähti valumaan kengän alla ja sai asetella tossua tarkasti, jotta sutimisen sijaan pääsi ylöspäin.

10 km kohdalla nousimme puurajan yläpuolelle ja ensimmäiselle pienelle huipulle. Tässä kohtaa nousua oli takana reilun tonnin verran ja sain myös ensimmäiset maistiaiset kylmästä tuulesta. Huipulta alkoi 6 km pituinen harjanne, jossa oli kiellettyä käyttää sauvoja. Myös valokuvaaminen oli kiellettyä ja kädet piti pitää koko ajan vapaana kiipeämiseen. Tällä osuudella oli kiellettyä myös keskeyttää, pysähtyä tai kääntyä takaisin. Ohittaminenkin oli kiellettyä, joskin sitä oli pakko tehdä aina turvallisissa kohdissa. Pysähdyin pakkaamaan sauvat reppuun ja söin samalla muutaman Jolloksen. Laitoin takin päälle ja sitten liikkeelle. Alku oli vielä melko helppoa ja etenemään pystyi hölkäten. Mutta aika pian sain todeta, että mun vauhdilla on nopeampaa kävellä reippaasti mutta varmasti, kuin yrittää hölkätä kapeaa ja kivikkoista harjannetta. Maisemat sen sijaan alkoivat olla todella kauniit. Vuorijonoja näkyi kaikkialla, mihin vain katseensa käänsi. Olin laittanut gopron otsalle, sillä halusin kuvata maisemia, mutta en ollut huomannut (=osannut) säätää kameran kuva-asetuksia, joten videoista ei tullut kovin hyviä. Näkee niistä kuitenkin hyvin useamman pätkän haasteet. Osa näistä tekstin kuvista on goprovideoista otettuja kuvakaappauksia.

Harjanteella oli paljon kivikkoisia nousuja, joita kiivettiin köysien ja vaijereiden avulla tai loikittiin suurien kivien päälle ja toiselta puolelta alas. Tarkkana sai olla, mutta en itse kokenut tätä kovin vaikeana. Vastaan tuli kuitenkin useampia selkiä, joille eteneminen oli todella hidasta ja varovaista. Köysikohtiin muodostui jonkin verran jonoja. Yhdessä hankalammassa kohdassa oli toimitsija varmistamassa, että kieltoja ja ohjeita noudatettiin ja päästi porukkaa harjanteelle yksitellen. Tässä kohdassa oli jyrkkä seinämä ja satojen metrien pudotus, jonka ohi piti päästä köyden avulla. Tästä ei voinut mennä yli kuin yksi kerrallaan. Reitti nousi koko ajan ylöspäin, välillä jyrkemmin ja välillä loivemmin. Yhden vaijerin teräslangat olivat ikävästi rispaantuneet ja revin etusormeni siihen. Haava ei ollut kovin suuri, mutta kuten sormenpäällä on tapana, verta valui paljon. En jaksanut teippailla sitä, joten hetken aikaa perässäni seurasi verinen ”murupolku” ja sotkin myös kengät vereen ja sain kauhistuneita kommentteja kanssakilpailijoilta.

Lopulta olimme ensimmäisellä 2900 metriä korkealla Kutelon huipulla. Emme olleet käyneet ennen kisaa aklimatisoitumassa missään korkeammalla, joten korkeuden huomasi selvästi kasvaneesta puuskutuksesta. Mutta se ei haitannut. Kyllä puuskutusta tälle reitille mahtui, enkä suinkaan ollut ainoa. Mutta vastaisuuden varalle, note to myself: käväise ennen vuorikisaa edes kerran jossain korkeammalla!

Tästä alkoi jyrkkä lasku. Rinne oli kivinen ja hiekkainen ja itselläni oli vaikeuksia saada tossua pitämään, kun hiekka ja kivet liukuivat kengän alla. Lopulta tyydyin vain kävelemään vuorenrinnettä alas sauvoilla tukien. Vaikka vuoristossa on upeaa juuri se, että näkee kauas ja voi ihailla etäällä sinertäviä vuorenhuippuja, tällaisessa kisassa siinä on myös huonotkin puolensa. Näin kaukana edessä seuraavan ja koko kisan korkeimman huipun, Vihrenin. Vuoren rinnettä kiemurteli pienistä pisteistä koostuva jono. Tuonne oli siis suunnattava, samaan jonoon. Kiipeämistä siis riitti. Henkisesti on ehkä helpompaa kiivetä rinnettä ylös, kun ei näe kovin pitkälle. Vaikka tietää nousun jatkuvan ja jatkuvan, niin kyllä se pahemmalta tuntuu, kun sen kaiken näkee edessään. Kun pääsin alas ja vuoren juurelle, ei tästä enää huippua näkynyt ja sai keskittyä vain kiipeämiseen.

Vihrenin huipulla 2914 metrin korkeudessa, oli jonkinlainen kivillä täytetty metallitorni sekä valkoinen alttarin tapainen rakennelma. Huipulla oli paljon porukkaa syömässä eväitä ja ihailemassa maisemia. Osa oli juoksijoita, osa kisan ulkopuolisia vaeltajia. Tuuli oli täällä auringonpaisteesta huolimatta sen verran kylmä, että lähdin melko nopeasti jatkamaan matkaa. Edessä oli taas jyrkkä lasku, jota yritin hetkittäin juosta, mutta enimmäkseen kävellä. Laskun jälkeen päästiin jälleen – yllätys, yllätys! – kiipeämään ylöspäin. Nyt nousu oli todella jyrkkä, lähes pystysuoraa kivikkoa, jossa kulki paksu rautaketju. Ketjun avulla oli tarkoitus kiivetä ylöspäin, mutta omaan käteeni se oli vähän liian paksu ja siitä oli vaikea pitää kiinni. Yritinkin kiivetä ennemmin kiviä pitkin aina, kun se oli mahdollista. Tässä vaiheessa alkoi väsymys painaa ja jalat tuntumaan raskailta.

 

Nousun jälkeen taas siksakkilaskua alas pieneen kylään, jossa oli kisan toinen, eli puolivälin huolto 19 km kohdalla. Urheilujuoma oli loppunut, joten kokista meni pari mukia. Kurkkusiivu suolaan dipattuna ja puolikas banaani. Huoltopisteellä oli tarjolla paljon juustoja, makkarasiivuja, nutellaleipiä ja banaania. Näistä ei oikein mikään muu uponnut itselleni kuin banaanit ja kurkut. En pidä makkarasta, en valkoisesta leivästä enkä nutellasta, enkä makeiden kroissanttien tapaisista kääryleistä. Lämpimässä seisseet juustotkaan ei näin kisassa uponneet, vaikka muuten syön juustoja mielellään. Vasta jälkeenpäin, tätä tekstiä kirjoittaessani tajusin, kuinka vähällä energialla oikeastaan kisan juoksin. Yleensä kisoissa pääosa energiastani tulee huoltopisteiltä ja omat eväät vain tukevat sitä pidemmillä huoltoväleillä. Nyt kun huolloista ei oikein löytynyt itselleni maistuvaa energiapitoista syötävää, huomaan näin jälkeenpäin energioiden jääneen tosi niukiksi. Ilmankos parissa isommassa nousussa voimat tuntuivat loppuvan.

Huollon jälkeen matka jatkui hiukan loivempaa nousua ja tulimme laaksoon, jossa oli kaunis vihreä järvi. Tästä lähdimme nousemaan jyrkempää siksakkia ylös rinnettä. Juuri kun luulin päässeeni huipulle, näin edessä vielä suuremman nousun. Hitto. Ei auttanut muu kuin kiivetä. Puolessa välissä nousua oli pakko istahtaa alas ja kaivaa karkkipussi esiin. Pienen energiatankkauksen jälkeen matka jatkui taas paremmissa voimissa. Tässä vaiheessa puin takin uudelleen päälle. Alhaalla kylässä oli ollut helteistä, mutta nyt ylös noustessa ilma viileni selvästi ja tuulikin alkoi puhaltamaan kovemmin. Huippua lähestyessä tulimme seuraavalle alueelle, jolla oli sauvat kielletty, joten ne piti pakata taas reppuun. Tämä ei ollut ihan yhtä ilmavaa harjannetta, kuin aiempi kieltoalue, mutta täällä oli todella suurta rakkakivikkoa silmän kantamattomiin. Kivikossa sauvoista ei olisi ollut juuri hyötyä, vain haittaa. Tämä kivikko oli aika ärsyttävää ja hidasta. Monet kivet olivat irtonaisia ja kivikossa sai hypellä aika varovasti. Matkanteko hidastui jälleen. Huollosta lähdön jälkeen olin saavuttanut edellä kulkevaa naista tasaisesti ja sain hänet kiinni juuri ennen tätä kivikkoa. Mutta hän ei selvästikään ollut ensi kertaa tällaisessa maastossa, ja laukkasi kuin hirvi rakan seassa, enkä nähnyt häntä enää sen koommin. Onneksi pahin kivikko hiukan hellitti harjanteen edetessä ja viimeiseltä huipulta alas laskeutuessa ei ollut enää niin suuria irtokiviä loikittavaksi, vaikkakaan mikään helppo tuokaan lasku ei ollut.

Kolmas ja viimeinen huolto oli 27 km kohdalla hissiaseman vieressä. Täällä pullojen täyttö, hiukan kokista ja eteenpäin viimeiselle etapille. Nyt olisi jäljellä enää reilu 11 km alamäkeä. Alkuun reitti lähti kivikkoista niittyä alaspäin, jossa pystyi hetkittäin myös juoksemaan. Tässä kohtaa jouduin myös etsimään reittiä pariin kertaan, kun seuraavaa lippua ei ollut näkyvissä, eikä heinikossa ollut polkua. Heinikon seassa oli myös yllättäen kivenmurikoita tai kuoppia, jotka eivät heinikon läpi näkyneet ja taas sai varoa nilkkojaan. Hölkkäsin reilun kilsan tai pari seuraavalle hissiasemalle, josta sukellettiin puurajan alapuolelle metsäpolulle. Nyt tarjolla oli pääasiassa varsin miellyttävää ja juostavaa neulaspolkua. Ei juurikaan juurakkoa eikä kiviä. Nyt sai vihdoin juosta! Mahtava fiilis, kun tässä vaiheessa kisaa, kun nousua oli takana jo 3300 metriä, pystyi edelleen juoksemaan. Jaloissa ei ollut mitään isompaa vaivaa. Toki lihakset alkoivat olla väsyneitä ja myös polvissa tuntui väsymys, mutta ei varsinaisia kipuja. Ja voimia riitti. Jyrkimmät kohdat kuitenkin kävelin edelleen, mutta muuten juoksin lähes koko loppumatkan ja fiilis oli erinomainen. Vasta pari viimeistä kilometriä kylän läpi asfalttitietä tuntuivat raskailta. Itselleni tämä taitaa olla enemmän henkinen kysymys, että vuorten ja polkujen jälkeen tasaisen asfaltin juokseminen tuntuu todella puuduttavalta. Reitti kylän läpi oli aika huonosti merkattu, joten käännyn pariinkin kertaan väärään suuntaan. Onneksi kaduilla kulki ihmisiä, jotka huomasivat heti virheeni ja huitoivat eksyneen jälleen reitille.

Maaliin tulin ajalla 10:57. Kello näytti 38,5 km ja luvatut 3300 nousumetriä. Hitain kisa itselleni, mutta oli se kyllä reittinä myös aika brutaali. Tällä ajalla sijoitus oli 24/51, eli juuri puolen välin paremmalla puolella, joka oli itselleni pieni yllätys. Oli siis muutkin onnistuneet käyttämään aikaa reitillä 😊. Oli mahtava fiilis tulla maaliin juosten, kun kropassa ei ollut mitään väsymystä kummempaa vaivaa. Vaikka aikaa meni ja nousuakin oli reilusti enemmän kuin esim. Ylläksen 100 km matkalla, niin polvet kestivät tällä kertaa hyvin. Vaikka mäkitreenit ja pitkät lenkit ovat jääneet pääosin tekemättä, on juoksuaskelia tullut tähän vuoteen kuitenkin sen verran, että jalat alkaa taas kestämään iskutusta.

Maalissa oli mitalin lisäksi tarjolla alkoholitonta olutta, viinirypäleitä ja banaania. Sekä niitä valkoisia nutellaleipiä. Evästarjoilut eivät todellakaan ole tämän kisan vahvimpia puolia. Lähdin melkein saman tien hotellille suihkuun ajatuksena käydä sen jälkeen syömässä. Mutta suihkun jälkeen iski väsymys ja kipeä olo. Pää ja kurkku oli kipeä ja olo kuumeinen. Jäin vain huilaamaan sängylle ja seuraamaan Johanneksen gps-palluraa. Hieman ennen klo 23 lähdin takaisin maalialueelle ottamaan Johannesta vastaan todella rankalta ja kovalta reitiltä. Tällä satamailisella keskeytysprosentti oli jotakuinkin 50%.

Seuraavana aamuna olo oli taas ihan normaali, eikä flunssan oireista ollut enää tietoakaan. Olen huomannut aiemminkin, että rankan kisan jälkeen kroppa voi tuntua kuumeiselta ja pää kipeältä. Korkealla vuoristossa puuskuttaessa saa myös helposti kurkun kipeäksi, mutta onneksi ne ovat ohimeneviä oireita. Myös jalat tuntuivat kummallisen hyviltä, vaikka lihaksissa kyllä tunsikin juosseensa. Sunnuntai menikin lepäillessä ja syödessä. Onneksi kotiinpaluu oli vasta maanantaina.

Balkan vuoristo ja Pirinin kansallispuisto ovat todella upeaa aluetta! Harmi että tällaiseen kisaan on aika vaikea yhdistää omia vaelluksia, kun ennen kisaa jalkoja täytyy säästellä ja kisan jälkeen ei ole jalkoja joilla juosta. Muutoin täällä olisi kyllä viihtynyt pidempäänkin ja vuorilta olisi löytynyt useita upeita reittejä. Ehkä joskus vielä palaamme.