Mera Peak 6461 m, Nepal

Pitkään suunniteltu vuorikiipeilyreissu Nepaliin Himalajan vuoristoon toteutui vihdoin tänä syksynä. Muutaman vaihtoehdon jälkeen kohteeksi valikoitui Mera Peak ja sen 6461 metrinen huippu. Osittain ihan siitä syystä, että Meran alueelle vaelletaan vähemmän kuljettua ja rauhallisempaa Hinkun laaksoa pitkin, joka olikin erittäin hyvä valinta.

Varasimme reissun Mandala Travelin kautta ja saimme pienen, nelihenkisen ryhmän kasaan. Lisäksi mukaan lähti suomalainen matkanjohtaja Juhani. Nepalin vuoristoalueella ei saa vaeltaa omin päin, vaan mukana on oltava aina vähintään paikallisopas. Lisäksi vuorilla tarvittavat kiipeilyluvat on helpompi hoitaa matkanjärjestäjän kanssa, jolla on jo valmiit yhteydet näiden järjestelyyn. Paikallisoppaina meillä oli sherpat Kalden ja Dorchi. Ryhmäämme kuului myös kolme erittäin mukavaa ja toimeliasta kantajaa, Nuri, Tsitten ja Shakti.

Kathmandu

Koska turistikaudella pienkoneet eivät enää lennä Kathmandu – Lukla väliä kuin poikkeustapauksissa, päätimme lähteä reissuun jo päivää aikaisemmin ja siirtyä pikkubussilla kuuden tunnin ajomatkan päähän pieneen kylään, josta Luklan lennot nykyisin lähtevät. Hiukan ylimääräistä säätöä, mutta ei voi mitään. Perillä saimme kuitenkin tiedon, että pääsisimme helikopterilla suoraan Kathmandusta Luklaan ja välttäisimme tuon kuuden tunnin bussimatkan. Mahtavaa!

Lentomme oli yölento Finnairin koneella Delhiin, jossa aamulla useamman tunnin odottelu ja koneen vaihto, ja matka jatkui Kathmanduun. Useamman tunnin vaihtoaika ei ole Delhissä lainkaan liioiteltua, sillä siellä ei toimi mikään! Jonottamista, istumista ja odottelua. Asiat kopioidaan moneen kertaan boarding passista kalkkipaperilla varustettuun vihkoon käsin. Yksi lyö leiman lentolippuun ja seuraava tarkistaa leiman. Eräänkin pitkän odottelun jälkeen tiskin taakse saapui vihdon kaksi työntekijää, mutta toinen heistä löi otsan tiskiin ja alkoi nukkumaan! Henkilöstöpulasta tilanne ei johtunut, vaan paikalla pyöri jatkuvasti lukuisia lentokenttävirkailijoita, joista yksi teki jotain, seuraava tarkisti, että asia oli tehty ja kolmas teki varmuuden vuoksi saman asian uudelleen. Tehokasta. Pienen ryhmän haittapuoli oli tämä Delhin kautta lentäminen, kun isolla ryhmällä olisi voinut lentää Dohan tai Istanbulin kautta, joka olisi todennäköisesti ollut sujuvampaa. Mutta olin valmis sietämään tämän ylimääräisen säädön verrattuna muihin pienen ryhmän etuihin.

Lopulta pääsimme Kathmanduun, jossa oli ilta jo pimentynyt ja pääsimme suoraan hotelliin. Hotelli oli oikein mukava, viiden tähden hotelli poreammeineen (en tosin tykkää poreammeista tai -altaista tai altaista ylipäätään, joten sinänsä turhake). Yhteisen illallisen jälkeen nukkumaan.

Seuraavana aamuna lähdimme pikkubussilla turistikierrokselle. Nepal on yksi maailman köyhimpiä kehitysmaita, joka näkyi selvästi katukuvassa. Kathmandussa, Nepalin pääkaupungissa, asuu n. 2,5 miljoonaa ihmistä. Ehkä paljon enemmänkin. Liikenne on aivan järkyttävää. Autoja ja skoottereita huristelee monirivisinä massoina ja tuntuu ettei missään ole mitään sääntöjä. Jotenkin se vain silti sujuu. Myös vasemmanpuoleinen liikenne hämmentää. Tienylitykset olivat todella pelottavia. Ei auttanut kuin painella sekaan vain. Erikoista täällä on se, että skootterin kuljettajalla on kypäräpakko, mutta lain mukaan matkustajalla ei saa olla kypärää päässään lainkaan. Ilmansaasteita on paljon ja kadut likaisia. Pieniä myyntikojuja on pitkin katuja. Välillä myytävät vihannekset on vain levitetty suoraan kadulle liinan päälle. Tarjolla oli paljon erilaisia urheilu- ja vaellusvarusteita, mutta laatu ja eettisyys tuskin on kovin kehuttavaa. Ostimme Luklasta käsin neulotut villapipot, mutta kaikki untuvavaatteet ja merkkivaatteiden kopiot jätin ostamatta, vaikka halvalla olisi saanut. Pieniä katukeittiötyyppisiä ruokapaikkoja oli paljon. Ihmiset ovat erittäin ystävällisiä.

Kathmandun nähtävyydet ovat pääasiassa erilaisia temppeleitä, gombia ja stupia. Myös paikallinen elämä on oma nähtävyytensä. Kävimme ensimmäiseksi kävelemässä hindulaisista temppelialueista pyhimmässä, Pashupatinath temppelialueella, jossa polttohaudataan kuolleet joen varressa. Alueen läpi virtaa joki ja sen toisella laidalla on polttohautaamista varten rakennetut korokkeet. Joen varressa on myös luiskat, joissa vainajat pestään. Kun kävelimme joen vartta, siellä oli käynnissä sekä ruumiin poltto että vainajan pesu. Nepalissa kuolemaan suhtaudutaan jollain tavalla luonnollisemmin kuin länsimaissa.

Seuraavaksi jatkoimme Tiibetiläiselle temppelialueelle, Boudhanath stupalle. Stupa oli iso ja kiersimme sen myötäpäivään, kuten tapana on ja pyörittelimme samalla rukousrullia. Näitäkin myötäpäivään. Kävimme yhdessä gombassa sisällä, jossa munkki siunasi meidät ja solmi punaiset nauhat kaulaamme.

Täältä suuntasimme vielä ”apinatemppelialueelle” eli Swayambunathiniin. Täällä oli paljon apinoita, jotka ryöstivät pikkulapsilta jäätelöitä.

Turistikierroksen jälkeen palasimme hotelliin pakkailemaan tavaroita ja valmistautumaan illalliselle. Pakkaaminen ei ollut mikään helppo rasti, kun tavarat piti saada mahtumaan 70 litraiseen kassiin ja päiväreppuun 15 kilon painorajan puitteissa. Pelkästään kiipeilyvarusteet painavat jo useamman kilon. Järeä makuupussi sekä -alusta ja untuvavaatteet vievät myös paljon tilaa. Mukaan otettavia tavaroita joutui tässä vaiheessa karsimaan vielä aika lailla. Mm. hiustenpesuaineet ja kasvorasva jäivät matkasta.

Matkanjohtajamme Juhani on asunut useamman vuoden Nepalissa ja tuntee hyvin paikallista elämää sekä paikallisten suosimia ravintoloita, joissa ei juurikaan turisteja näy. Suuntasimme illalliselle yhteen Newarikansan ravintolaan. Täällä istuttiin lattialla matalan pöydän ympärillä. Tarjolla oli useita pieniä kulhoja erilaisia herkkuja (mm. vesipuhvelin sydäntä), jotka jaettiin seurueen kesken. Paljon oli myös erilaisia kasviksia, pähkinöitä ja siemeniä sekä tulisia kastikkeita. Ruokajuomana oli chyaangia, joka on paikallinen mieto ja hiukan makeahko alkoholijuoma. Taustalla oli bändi soittamassa ja ympärillä pelkästään paikallista väestöä. Oikein onnistunut illallisravintolavalinta.

Seuraavana aamuna lähdimme aikaisin lentokentälle. Pienen säädön ja punnitusten jälkeen pääsimme helikopteriin ja 40 minuutin matka kohti Luklaa alkoi. Edellisestä helikopterilennosta onkin jo tosi paljon aikaa. Oli hienoa ihailla upeita vuoristomaisemia ilmasta käsin.

Vaellukselle

Sherpa Kalden oli mukanamme jo Kathmandussa, mutta Luklassa tapasimme myös toisen sherpamme, Dorchin. Dorchi on kokenut kiipeilyopas ja hänen olisi tarkoitus kiivetä kanssamme Meralle. Hän on kiivennyt seitsemän kertaa Everestin huipulle ja mm. K2:lle. Aiempia käyntejä Meralla hän ei osaa edes laskea. Lähdimme Dorchin kanssaan vaeltamaan kohti ensimmäistä majapaikkaamme, kun Kalden jäi vielä odottelemaan Juhania, joka tuli toisella helikopterilla perässä.

Pysähdyimme lounaalle matkanvarren teetuvassa ja pian tämän jälkeen kohtasimme Juhanin ja Kaldenin. Siitä eteenpäin vaellus jatkui kahdessa ryhmässä. Me etenimme Johanneksen ja Dorchi sherpan kanssa hiukan reippaammin ja muut tulivat perässä rauhallisempaan tahtiin. Ensimmäisen päivän aikana vastaan tuli paljon aasi- ja jakkikaravaaneja tavarakuormineen. Niitä joutui väistelemään kapeilla poluilla. Paljon oli myös muita kantajia isoine tavarakuormineen. Muita vaeltajia näimme ensimmäisten päivien aikana vain muutamia.

Perille Paiyan kylään saavuimme vasta pimeässä. Lähtö oli viivästynyt ja alkumatka eteni melko hitaasti, joten pimeä pääsi yllättämään. Veimme tavarat huoneeseen ja vaihdoimme lämpimämpää vaatetta päälle. Teetupien huoneet ovat vaatimattomia, kivi- tai lautarakennuksissa sijaitsevia pieniä koppeja, joihin mahtuu juuri ja juuri kaksi laveria sekä niiden väliin pieni yöpöytä. Lämmitystä tai eristystä ei ole, joten yöt ovat kylmiä ja pakkasen puolella. Tässä ensimmäisessä majoituksessa meillä oli kuitenkin oma wc. Wc:t ovat täällä vain reikiä lattiassa, mutta telttaleirejä lukuun ottamatta ne olivat melko siistejä. Mielestäni on jopa hygieenisempää kyykkiä tällaisella reiällä, kun ei tarvitse koskea mihinkään, toisin kuin posliinipytyllä, jossa istutaan mahdollisesti likaisen renkaan päällä.

Menimme illalliselle tuvan puolelle, jossa oli mukavan lämmintä kamiinan ympärillä ja siihen sai myös hikisiä vaatteita kuivumaan. Olimme tuvan ainoat asiakkaat. Päivällä auringon paistaessa on lämmintä ja vaeltaa voi sortseissa ja t-paidassa. Repun alla selkä hikoilee. Illalla auringon laskiessa ilma viilenee selkeästi ja alempanakin yöt saattavat olla pakkasella.

Täällä on tapana, että sherpat ottavat teetuvissa omien asiakkaidensa tilaukset vastaan ja välittävät ne keittiöön. He myös tarjoilevat ruuat meille ja keräävät likaiset astiat pöydistä. Yleensä tilasimme sekä lounaalle että illalliselle ison potin teetä. Täällä teetä juodaan paljon ja siihen kannattaa laittaa myös sokeria tai hunajaa, jotta energiaa tulee varmasti riittävästi. Kehon akklimatisoituessa, eli sopeutuessa korkeampaan ilmanalaan, kehosta poistuu nestettä ja pissalla joutuu juoksemaan useammin. On siis tärkeää myös juoda paljon ja suositus onkin juoda enemmän kuin merenpinnan tasolla. Kun keho sopeutuu korkeampaan ilmaan, niin juomistakin voi vähentää. Yleensä tilasimme ginger-lemon-honey teetä tai minttuteetä. Täällä tulee mentyä nukkumaan hyvissä ajoin. Illalla tuvassa voi istua juttelemassa, teetä juomassa, lukemassa tai päiväkirjaa kirjoittamassa, mutta ei sitäkään jaksa tehdä määräänsä enempää, joten usein kömmimme nukkumaan aika pian illallisen jälkeen, joka oli yleensä klo 18 tai 18:30 aikaan. Pitkiä yöunia siis.

Aamulla heräsimme kuuden aikaan upeaan auringonnousuun. Avasimme huoneen oven suoraan ulos ja tavaroita pakatessa sai ihailla vuorimaisemia ja auringonnousua. Aamurutiineihin kuului, että pakkasimme kantajille menevät laukut aina ennen seitsemää valmiiksi ja nostimme ne huoneen ulkopuolelle. Aamupalalle menimme seitsemäksi. Sen jälkeen viimeinen varustesäätö, aurinkorasvan levitys ja vessakierros. Klo 8 oli tarkoitus päästä liikkeelle. Mitä ylemmäksi nousemme, sitä ohuemmaksi käy ilma ja aurinko polttavammaksi. Aurinkorasvan on syytä olla kunnolla suojaavaa ja sitä on levitettävä riittävästi.

Edessä oli jälleen pitkä vaelluspäivä ja etenimme Johanneksen ja Dorchin kanssa reippaammin edellä. Olimme päivästä ja reitistä riippuen usein 2-6 tuntia aiemmin perillä, kuin muu ryhmä. Ylämäet pyrimme nousemaan rauhallisesti akklimatisaationkin takia, mutta alamäissä ketteryys toi vauhtia, kun polkujuoksijana on tottunut liikkumaan haastavilla alustoilla. Polut olivat jyrkkiä ja kivikkoisia. Aamupäivästä vastaan tuli vielä joitakin aasikaravaaneja ja kantajia, mutta sen jälkeen siirryimme rauhalliselle reitille, jossa ei ollut juurikaan muita kulkijoita. Pysähdyimme lounaalle teetupaan, jossa oli paikallinen koronan tyyppinen peli. Pelasimme sitä ensin Dorchin kanssa ja sen jälkeen Johanneksen kanssa. Olimme niin huonoja, että mielenkiinto peliin lopahti aika pian. Seurasimme pihalla juoksentelevia keltakurkkunäätiä. Ne olivat muuten tummia, näädän näköisiä eläimiä, mutta niiden kaula ja osa eturuumiista olivat keltaiset.

Jatkoimme matkaa Panggomin kylään, jossa vietimme seuraavan yön oikein mukavassa teetuvassa. Täälläkin olimme ainoat asukkaat. Maisemat tällä vähemmän kuljetulla reitillä ovat olleet todella kauniit. Täällä on paljon vanhoja puita, joiden oksilla ja rungossa kasvaa sammalta, naavaa ja jopa saniaisia. Joistakin puista roikkui liaaneja. Paljon vihreää kasvillisuutta ja sademetsämäinen tunnelma. Jääkylmiä vuoristopuroja virtasi kohinalla alas rinteitä. Vaikka on syksy ja suurin osa kukista jo lakastuneet, olen kuitenkin ihaillut näitä maisemia ja kasvillisuutta koko alkumatkan.

Seuraavana päivänä lähdimme nousemaan jyrkästi ylös ja ylitimme Panggom La solan, jonka toiselta puolelta alkoi kaunis Hinkun laakso. Solassa näimme myös ensimmäisen kerran Meran huiput, joita kohti tulevat päivät vaeltaisimme. Seuraava majapaikkamme oli kotoisa teetupa Ramailo Danda, jossa oli myös söötti parivuotias tyttö. Täällä vietimme ensimmäisen lepopäivän. Majatalo sijaitsi korkealla, eikä sinne tullut suoraan vettä. Vesi tuli jonkin verran alemmas vuorenrinteelle, josta se kannettiin ylös tuvalle. Vapaapäivän kunniaksi kävimme vesipisteellä pesemässä pyykkiä, lähinnä sukkia ja alushousuja. Auringossa ne sai kuivatettuakin nopeasti. Herätimme suurta hilpeyttä paikallisissa, kun pyysimme pyykkireissulle mukaamme kanistereita ja sanoimme tuovamme samalla vettä ylös tuvalle.

Levittelimme myös makuupussit, vaellusvaatteet ja -kengät ulos aurinkoon tuulettumaan. Koska yöt ovat kylmiä ja alempana myös kosteita, kostuvat myös makuupussit ja vaatteet herkästi. Vapaapäivänä niitä ehtii kuivatella auringossa, mutta vaelluspäivänä ne on vain pakattava kosteina kassiin. Näissä rauhallisissa tuvissa oli mukava istua iltaa kamiinan ääressä yhdessä sherpojen, kantajien ja paikallisten kanssa. Myöhemmin, vilkkaammalla reitillä, kantajat majoittuivat yleensä erilliseen rakennukseen, eikä heitä juurikaan iltaisin näkynyt. Niissä oli myös muita turisteja enemmän, joten tunnelma ei ollut niin paikallinen ja aito, kuin alkumatkan viihtyisissä majoissa. Pieneltä vahingoltakaan ei vältytty, kun yksi kantajistamme onnistui kaatamaan kattilallisen kuumaa vettä syliinsä. Olimme hiukan huolissamme hänen voinnista, koska täällä kantajilla on erittäin suuri kynnys kertoa, jos jokin on pielessä. Purraan vain hammasta. Illalla hän näytti kävelevän hiukan vaikeasti, mutta seuraavana päivänä hän vaikutti jo ihan normaalilta. Toivottavasti kaikki on kunnossa.

Lepopäivän jälkeen jatkoimme matkaa kohti Chhatrakholan kylää, jossa oli melko vaatimaton majatalo. Täällä vietimme yhden yön ja lähdimme kohti Kothea. Juuri ennen Kothen kylää siirryimme hiukan vilkkaammalle reitille, jossa liikkui muita vaeltajia enemmän ja se näkyi myös teetuvissa, joissa alkoi olla iltaisin hälinää. Nämä isommat tuvat ovat myös kylmempiä, koska kamiina ei riitä lämmittämään kunnolla koko tupaa ja aina joku kulkee ovista edestakaisin. Kothen kylä on viimeinen ympäri vuoden asuttu kylä ennen Meran aluetta. Kothe sijaitsee joen rannalla ja reitti kulki kauniin ja vuolaan vuoristopuron vartta, jonka vesi oli jäätikön mineraaleista johtuen hyvin sinistä. Kothessa vietimme jälleen yhden lepopäivän akklimatisoituen. Kävimme suihkussa ja pesimme taas joitakin vaatteita. Tuulettelimme makuupussit ja muita varusteita.

Kothesta alkaen otimme iltarutiiniksi happisaturaatiomittaukset. Kun noustaan ylemmäksi, on tärkeää seurata elimistön sopeutumista ja mahdollisia vuoristotaudin oireita. Happisaturaatio on yksi seurantaväline, jolla mitataan elimistön happipitoisuutta. Tämän lisäksi on toki seurattava yleistä olotilaa, ruokahalua ja mahdollisia päänsärkyjä. Pelkkä happisaturaatio ei vielä kerro koko totuutta. Itselläni happiarvot pysyivät koko reissun ajan yli 90 lukemissa, joka on erittäin hyvä arvo näissä korkeuksissa. Huippu taisi olla 97 yli 5000 metrin korkeudessa.

Kuivasta ja kylmästä vuoristoilmasta ja vähäisemmästä hapen määrästä johtuen täällä niiskuttavat ja yskivät kaikki. Yskää kutsutaankin Khumbu-yskäksi. Koska me emme vaeltaneet Khumbun laaksossa vaan Hinkun laaksossa, kutsuimme tätä kuivaa yskää Hinku-yskäksi. Nenä kuivuu näissä korkeuksissa herkästi ja räkä valuu. Itse sain tukkoisen nenän lisäksi myös muutenkin flunssaisen olon. Pää oli tukkoinen ja olo vetämätön. Yskää ei tässä vaiheessa onneksi juurikaan ollut. Lepopäivä tuli tarpeeseen ja olo paranikin nopeasti.

Lepopäivänä kävimme Kaldenin johdolla kävelemässä joen toisella puolella olevalla pyhällä kivellä. Kivi oli erittäin suuri ja haljennut keskeltä kahtia. Kun kapeasta halkeamasta pujottautui läpi, oli uudesti syntynyt. Myös Kalden sherpa kulki kiven läpi Juhanin kuvatessa ja tästä videosta on riittänyt iloa lähes jokaisessa majatalossa tästä eteenpäin. Kävelimme joen vartta jonkin matkaa ja seurasimme kivityömiesten työskentelyä. He kantoivat suuria kiviä ja hakkasivat niistä käsin tasaisen muotoisia kiviharkkoja. Harkoista rakennettaisiin myöhemmin silta joen yli. Kovaa työtä.

Seuraavaksi matka jatkui Tangnakin kylään. Matkalla pysähdyimme kallioon hakatussa gombassa ja Kalden luki rukouksia meidän puolesta. Tangnakissa ei ole ympärivuotista asutusta, mutta kesäkaudella on mm. paimenia ja vihannesten viljelijöitä, joten täällä näkee myös paikallisia. Vietimme täälläkin yhden lepopäivän akklimatisoituen ja varusteita tuuletellen. Nyt alkaa olla jo selvästi kylmempi kuin noustaan ylemmäksi. Aamuisin joutuu pukemaan reilusti vaatetta päälle, kun lähdetään liikkeelle ja silti on vähintäänkin sormet jäässä.

Tangnakista jatkoimme Khareen, joka on pelkästään vuorikiipeilyn varaan rakentunut kylä. Täällä ei juuri muita paikallisia ole, kuin majatalojen pitäjät. Ja hekin asuvat täällä vain kiipeilykauden, jonka jälkeen he palaavat alemmaksi omiin kyliinsä. Matkalla Khareen poikkesimme jäätikköjärvellä. Se oli upea turkoosin sininen pieni järvi vuorten keskellä.

Lopulta päädyimme viettämään Kharessa kaksi lepopäivää ennen jäätikölle ja perusleiriin nousua. Tässä vaiheessa kaikki ympärillä olevat ihmiset yskivät ja niiskuttivat, niin halusimme että ainakin meidän ryhmällä olisi riittävästi aikaa levätä ja sopeutua olosuhteisiin ja kaikki olisivat mahdollisimman hyväkuntoisia, kun lähdemme nousemaan ylemmäksi. Oma flunssani oli tässä vaiheessa jo helpottunut selvästi, vaikka täällä ei tukkoisesta ja vuotavasta nenästä pääsekään eroon. Kharessa seurasimme näiden parin päivän aikana useita helikopterievakuointeja. Useita kertoja täältä haettiin hyvinkin heikkoon kuntoon menneitä kiipeilijöitä. Helikopteri kävi myös hakemassa kiipeilijöitä yläleiristä, lähes 6000 metrin korkeudesta. Se alkaa olla helikoptereille jo aika maksimikorkeus sekä riskialtista toimintaa. Meidän ryhmä oli tässä vaiheessa hyvässä kunnossa, koska olimme malttaneet edetä tosi rauhallisella vauhdilla ja pitäneet useamman lepopäivän, joka helpottaa korkeuteen sopeutumista.

Ensimmäisen lepopäivän aikana nousimme lähikukkulalle noin 5200 metriin, josta oli hyvä näköala ympäröiville vuorille sekä jäätikölle, jota pitkin lähtisimme nousemaan kohti Meran huippua. Seuraavana päivänä kävimme köysitekniikat läpi lähirinteeseen asennetussa köydessä ja varmistimme, että kaikki osaavat käyttää mm. nousukahvaa sekä laskeutumiskasia. Kävimme myös läpi tulevien päivien ohjelmaa jäätiköllä. Alun perin oli tarkoitus, että vain Dorchi kiipeäisi kanssamme, mutta koska pienessä ryhmässämme oli kuitenkin hyvin erivauhtista porukkaa, päätti Kalden sherpa lähteä kiipeämään minun ja Johanneksen kanssa. Näin pystyimme etenemään omaa vauhtia eikä odotellessa tulisi kylmä. Kävimme myös varusteet läpi, mitä tarvitsemme jäätiköllä. Pakkasimme tarvitsemamme varusteet Johanneksen kanssa yhteen kassiin ja toiseen ne, joita emme tarvitse. Ne jäisivät Khareen odottelemaan paluutamme.

Telttaleirit

Kahden lepopäivän jälkeen lähdimme nousemaan kohti perusleiriä. Matka ei ollut pitkä, mutta sitäkin kivikkoisempi. Päätimme lähteä ylävuoristokengillä ja jätimme polkujuoksukengät Khareen. Näin saimme kantajien painoa pienemmäksi ja oli muutenkin helpompi saada kaikki tarpeellinen mahtumaan mukaan. Emme lähteneet liikkeelle kovin aikaisin, joten olimme perillä perusleirissä vasta myöhään iltapäivällä. Hyvä niin, koska nämä telttaleirit eivät ole kovin viihtyisiä paikkoja viettää aikaa. Perusleiri oli mielestäni kyllä ihan siedettävä. Näissä leireissä on teltat valmiina koko kiipeilykauden, joita ryhmät voivat vuokrata, joten meidän ei tarvinnut käyttää aikaa telttojen pystytykseen tai purkuun. Meidän lisäksi leirissä oli vain toinen pieni ryhmä, mutta emme juurikaan nähneet heitä kuin vasta illan pimentyessä kaukana vilkkuvina valoina.

Perusleirissä oli keittiöteltta, jossa kokkimme tarjoili meille heti saavuttuamme teetä ja keittoa sekä popcorneja. Nämä maistuivatkin erittäin hyviltä. Aika pian oli tarjolla myös illallinen, jonka söimme pimentyneessä illassa. Täällä korkealla tähtitaivas on todella upea, kun ei ole valosaastetta. Tähtiä näkyi miljoonittain ja linnunratakin oli helppo havaita. Täällä oli taas helppoa mennä ajoissa nukkumaan, kun ei oikein muutakaan tekemistä ollut enää illan pimennyttyä.

Seuraavana aamuna saimme aamukahvit suoraan telttaan! Kuumaa kahvia oli mukava hörppiä pakkasessa ja samalla ihailla teltan ovesta lumihuippuisia vuoria. Aamupalan jälkeen varusteiden pakkaus ja lähdimme nousemaan kohti yläleiriä. Reitti lähtee nousemaan aika jyrkästi jäätikön reunalta ylöspäin, joten jääraudat ovat täällä ehdottomat. Alussa on myös pari kapeaa railoa, joiden yli täytyy hypätä. Päivä oli raskas ja nousua tuli paljon. Saimme lähtiessämme eväspussit ja pysähdyimme jäätikölle lounastauolle auringonpaisteessa. Sää oli todella upea. Vähenevän hapen määrän on huomannut selvästi jo alempanakin, mutta nyt se tuntui entistä selvemmin. Eteneminen oli todella hidasta, kun yritimme välttää hengästymistä ja puuskuttamista. 5000 metrin korkeudessa happea on enää 50 % merenpinnan tasosta ja Meran huipulla lähes 6500 metrin korkeudessa sitä on vain 40%. Ei siis ihme, että eteneminen alkaa käymään raskaaksi.

Pääsimme perille high campiin iltapäivällä. Teltta-alue on todella pieni ja ahdas ja rakennettu jyrkänteen reunalle. Vessarakennelma oli kuvottava. Koska tilaa oli vähän, ihmiset ovat käyneet pissalla missä sattuu ja lähes joka puolella lumessa näkyi keltaisia laikkuja. Ei kovin viihtyisää. Onneksi täällä ei tarvitse viettää aikaa kovin kauaa. Maisemat olivat sentään varsin upeat! Keittiöteltta on täällä suurempi ja sinne mahtuu hyvin myös istumaan ja ruokailemaan. Saimme jälleen ensimmäiseksi teetä, keittoa ja popcornia. Nepalissa viljellään maissia ja sitä on tarjolla monessa muodossa joka paikassa. Yläleirissä oli meidän lisäksi kaksi pienempää ryhmää, joten ruuhkaa ei ollut täälläkään. Laitoimme illalla vielä varusteita valmiiksi, söimme illalliseksi dal bathia ja kävimme ajoissa nukkumaan.

Yöllä kello herätti 1:30. Olin nukkunut melko hyvin, eikä herätessä pahemmin väsyttänyt. Pakkasta oli noin -14 astetta ja olin laittanut osan vaatteista makuupussiin, jotta ne pysyisivät lämpiminä ja olisi mukavampi pukea päälle aamulla. Aamupalaksi sain syötyä hiukan puuroa ja kupin kahvia. Normaalistikaan ruoka tuskin maistuisi keskellä yötä, mutta näissä korkeuksissa vielä vähemmän. Tärkeää kuitenkin saada syötyä, koska meillä oli edessä reissun pisin ja raskain päivä sekä haastavimmat olosuhteet. Osa ryhmästämme oli herännyt jo meitä aikaisemmin, koska heidän oli tarkoitus päästä liikkeelle myös aikaisemmin. Mutta lopulta me olimme valmiita nopeammin ja pääsimme liikkeelle aikataulun mukaisesti klo 2:30 muiden vielä jäädessä säätämään varusteita. Lähdimme liikkeelle otsalamppujen valossa kolmen hengen köysistössä Kalden sherpan johdolla. Minä olin köysistössä keskellä ja Johannes viimeisenä.

Yö oli kirkas, mutta otsalamppujen valossa ei juuri muuta nähnyt kuin ohuen lumisen polun, joka jalkojen alla mutkitteli ylöspäin. Positiivista oli, että pimeässä ei nähnyt eteenpäin kovin pitkälle, joten ei myöskään nähnyt, miten jyrkät nousut vain jatkuvat ja jatkuvat edessäpäin. Laitoimme vain jalkaa toisen eteen monotoonisesti pimeydessä. Pidimme pari lyhyttä juoma- ja evästaukoa ja samalla vaihdoin lamppuun akun, joka oli alkanut vilkuttamaan loppumisen merkkejä. Kätevä emäntä olisi toki vaihtanut akun jo edellisenä iltana teltassa, mutta sellaisia ei onneksi tällä reissulla näkynyt. Muutoin eteneminen oli tasaista mutta hidasta.

Jossain vaiheessa alkoi taivaanrantaan ilmestyä upeita punaisen sävyjä. Aurinko oli nousemassa. Samalla arvelimme, ettei matkaa voi olla enää kovin paljon jäljellä. Kun taivaanranta oli vaalentunut sen verran, että ympärilleen alkoi näkemään jo pidemmälle, näimmekin edessämme Meran huipun ja viimeisen tiukan nousun! Ennen viimeistä nousua vielä juomatauko ja hiukan varustesäätöä ja kiipeämään.

Nousu oli raskas, mutta nopeasti olimme huipulla. Aurinko oli juuri noussut ja taivas oli kirkas, mutta tuuli oli kova. Tuulen puuska viskasikin minut kumoon kertaalleen huipulla. En olekaan moista aiemmin kokenut. Onneksi Kalden oli ankkuroinut meidät jäähakulla tiukasti jäätikköön kiinni. Maisemat huipulla olivat todella upeat! Näimme monet kuuluisat huiput, kuten Everestin, Lhotsen, Nuptsen, Baruntsen, Ama Dablamin ja monta muuta. Pian oli aika lähteä alaspäin.

Alaspäin matka sujui puolet vauhdikkaammin kuin ylös ja tuulikin rauhoittui, mitä alemmaksi päästiin. Palasimme yläleiriin klo 8:40. Kokki oli laittanut valmiiksi teetä sekä keittoa, joka maistui oikein hyvälle tässä vaiheessa aamua. Sovimme Kaldenin kanssa, että odotamme muun ryhmän paluuta ennen kuin lähdemme jatkamaan matkaa alaspäin. Hän halusi varmistaa, että myös toisella ryhmällä on huiputus sujunut hyvin. Otin noin puolen tunnin torkut teltassa, jota aurinko lämmitti mukavasti. Sen jälkeen pakkasin tavarat ja odottelimme muiden saapumista. Ja odottelua kestikin pitkään ja aika alkoi käymään todella pitkäksi. Lopulta noin klo 13 aikoihin muu ryhmä saapui. He olivat myös onnistuneet huiputtamaan Meran, mutta olivat todella uupuneita. He menivät suoraan lepäämään ja me lähdimme Kaldenin kanssa jatkamaan matkaa alaspäin.

Aurinko paistoi ja lämmitti mukavasti, mutta ilma oli siitä huolimatta edelleen selvästi pakkasen puolella. Etenimme ripeästi kohti perusleiriä, jossa otimme jääraudat pois ja vähensimme muutenkin vaatetusta. Tästä matka jatkui vielä kivikkoista ja jyrkkää polkua suoraan Khareen. Päivä oli pitkä ja raskas, mutta fiilis oli erinomainen, kun pääsimme perille. Tilasimme ensimmäiseksi ruokaa ja reissun ensimmäiset oluet huiputuksen kunniaksi. Kyllä maistui hyvälle! Odottelimme muun porukan saapumista pitkälle iltaan. Kun ilta oli pimentynyt jo kauan sitten, päätimme lähteä nukkumaan. Jossain vaiheessa kuulimme heidän saapuvan. Paluumatka oli ollut heille erittäin raskas ja meidän kantajapojat olivat lähteneet auttamaan heitä ensin reppujen kantamisessa ja lopuksi he olivat kantaneet myös uupuneita naisia reppuselässä. Pääasia, että pääsivät perille kunnossa.

Paluureitille

Seuraavana aamuna oli tarkoitus päästä liikkeelle normaalin aikataulun mukaisesti, mutta ryhmän toisen puolikkaan myöhäinen saapuminen edellisenä iltana ja muutenkin raskas päivä venyttivät hiukan lähtöä. Kun kaikki olivat valmiina, lähdimme liikkeelle jälleen kahdessa osassa. Minä, Johannes ja Dorchi edellä hiukan vauhdikkaammin. Pysähdyimme lounaalle Tangnakiin ja tarkoitus oli jatkaa matkaa heti lounaan jälkeen. Saimme kuitenkin tiedon, että perässä tulevassa ryhmässä oli haasteita ja heille oli toimitettu happipullo kaiken varalta. Jäimme siis odottelemaan ryhmän saapumista ja varmistamaan, että heillä oli kaikki kunnossa, ennen kuin jatkoimme matkaa Kotheen. Loppumatka sujui vauhdikkaasti loivaa alamäkeä ja melko helppokulkuista polkua.

Kothessa kävimme pitkästä aikaa suihkussa ja pesin taas parit sukat. Nyt meillä ei ollut enää vapaapäiviä tiedossa, eikä aikaa kuivatella märkiä vaatteita auringossa. Sukat jäätyivät pakkasessa kirjaimellisesti pystyyn. Mutta ripustin ne seuraavana päivänä repun remmeihin ja siinä ne kuivuivat vaeltamisen aikana.

Yhden ryhmäläisen vointi oli mennyt sen verran huonoksi, että ainoa vaihtoehto oli sopia helikopterievakuoinnista vakuutusyhtiön kanssa. Evakuointi hoitui sujuvasti ja hän pääsi suoraan Kathmandun sairaalaan. Lopulta kaikki oli kuitenkin hyvin hänen osaltaan ja tapasimme hänet myöhemmin taas Kathmandussa paljon pirteämpänä.

Seuraavana päivänä oli edessä taas raskas etappi. Kiipesimme kohti Chhetra Lan solaa, joka on 4600 metrin korkeudessa. Kokonaisnousua tälle päivälle tuli lähes 2000 metriä todella jyrkässä ja kivikkoisessa maastossa. Yövyimme Thuli Kharkan majatalossa hiukan ennen solaa, joten seuraavalle päivällekin jäisi vielä nousumetrejä, ennen kuin pääsisimme laskettelemaan kivikossa kohti Luklaa. Solan ylityksen jälkeen näimme kaukana alhaalla Luklan kylän. Koska reitti oli haastava, olimme alun perin suunnitelleet yöpyvämme vielä yhden yön alarinteessä sijaitsevassa majatalossa. Mutta lopun häämöttäessä ja ajatus lämpimästä suihkusta sai meidät jatkamaan matkaa suoraan Luklaan asti. Tosin perillä jouduimme toteamaan, että suihkusta tulee vain kylmää vettä. Mutta se on asia, jonka kanssa täällä on vain elettävä. Hienoa, että ylipäätään jossain on mahdollisuus suihkuun, kylmään tai kuumaan.

Söimme lounasta ja kävimme kiertelemässä Luklan kylän raittia. Tämä on aika paljon isompi paikka kuin pienet vuoristokylät, joissa olemme viime viikkoina majailleet. Ostimme vuoristoalueen kartan sekä käsin neulotut villapipot. Koitimme saada lentoliput siirrettyä seuraavalle päivälle, eli päivää aikaisemmaksi. Tämä oli kuitenkin taas säätöä ja saimme tiedon, ettei vaihto onnistu. Päätimme pitää kuitenkin kamat koko ajan valmiiksi pakattuina, jos yhtäkkiä tulisikin tieto mahdollisesta lennosta niin olisimme valmiita. Aamupalan jälkeen pidimme yhteisen reissun päätösseremonian, jossa jaoimme kantajille tipit. Saimme heiltä hienot silkkihuivit kaulaan.

Koska lennosta ei ollut tietoa, Dorchi lähti viemään meitä paikallisten teetupaan sherpateelle. Myös kantajat tulivat mukaan. Omin päin emme olisi tähän paikkaan löytäneet. Talon ulkoseinällä roikkuvan kankaan takaa paljastui pieni ja matala ovi, josta pujahdimme sisään hämärään keittiöön. Talon emäntä alkoi keitellä meille teetä. Sherpateessä on jakin maitoa, voita, suolaa ja sokeria. Oikein hyvää, tai noh, ainakin juotavaa. Ja varmasti myös energiapitoista vuoristossa liikkuessa. Otin toisenkin kupin. Palasimme majataloon ja saimme heti tiedon, että meidän pitäisi siirtyä kamojemme kanssa välittömästi lentokentälle. Saattaisimme saada lennon Kathmanduun vielä tänään.

Luklan lentokenttä on yksi maailman vaarallisimpia. Ehkä vaarallisin. Se sijaitsee yli 2800 metrin korkeudessa vuorten keskellä. Kiitorata on lyhyt ja sinne voi lentää vain pienkoneilla. Kiitorata on voimakkaasti kalteva, eli saapuvat lentokoneet rullaavat ylämäkeen, kun taas lähtevät kiihdyttävät alamäkeen, jotta ehtivät kerätä riittävästi nostetta siipien alle ohuessa ilmassa. Sää voi myös muuttua vuoristossa nopeasti ja yleensä iltapäivällä kertyy sumupilviä, jotka estävät lentämisen. Koneet eivät täällä ole ihan nykyaikaisimpia eikä niiden huoltokaan varmasti ole Eurooppalaista tasoa. Mutta pienen odottelun jälkeen pääsimme päivän viimeiselle lennolle ja turvallisesti Kathmanduun.

Paluu Kathmanduun

Jälleen olimme Kathmandussa ja siirryimme pikkubussilla suoraan hotellille. Nyt pääsi kunnolla tasaisen lämpimään suihkuun ja pesemään myös hiukset. Ihan mahtavaa! Pienen levon jälkeen lähdimme taas Juhanin johdolla paikallisten suosimaan ravintolaan syömään. Tännekään en olisi omin päin löytänyt. Paikka oli pieni keittiösyvennys kadun varressa, jonka takaseinässä oli ovi. Tästä pääsi takahuoneeseen, jossa oli kaksi pientä pöytää. Ei siis kovin isolle ryhmälle. Tilasimme useamman lautasellisen erilaisia pieniä annospaloja koko porukalle jaettavaksi sekä momoja. Raksia, paikallista alkoholijuomaa, piti myös maistaa puolikkaan lasillisen verran. Ruoka oli erittäin hyvää, joskin tulista.

Seuraavana päivänä lähdimme Johanneksen kanssa kiertelemään Durbar Squaren temppelialueelle. Kävimme myös parissa museossa. Alue on kärsinyt pahoja tuhoja vuoden 2015 maanjäristyksessä ja korjaustyöt olivat monissa paikoissa edelleen kesken. Takaisin päin kävelimme Thamelin turisti- ja ostoskujia pitkin. Kuinka paljon krääsää voikaan olla myynnissä. Jotenkin oma etiikka ei taipunut siihen, että olisi ostellut täältä muutamalla eurolla epäeettisesti tuotettuja untuvavaatteita tai muita merkkikopioita. Vaatteiden hajukin paljasti jo suuren kemikaalien määrän. Palasimme hotellille lounaalle. Tämä Kathmandun kaaos alkaa jo hiukan tympiä. En viihdy tällaisissa suurkaupungeissa ihmismassojen keskellä. Kiva täälläkin oli käydä ja kaupunkia nähdä, mutta nyt se on nähty ja olen jo aivan valmis lähtemään kotiin. Tai vaihtoehtoisesti palaamaan vuorille.

Illalla menimme vielä koko porukalla syömään korealaiseen ravintolaan. Myös Kalden ja Dorchi tulivat mukaan. Seuraavana päivänä ehdimme käydä vielä lounaalla lähiravintolassa, ennen kuin oli aika lähteä lentokentälle. Lento oli jälleen Delhin kautta ja kentällä oli tälläkin kertaa ihan yhtä paljon säätöä kuin tullessakin. Tällä kertaa meille oli varattu huoneet lentokenttähotellista, joten pääsimme nukkumaan hyvin ennen aamun lentoa ja aamupalankin ehdimme pikaisesti syömään. Sen jälkeen pääsimme Finnairin koneeseen ja vihdoin asiat alkoivat tapahtumaan sujuvasti.

Kokonaisuudessaan oikein hieno ja ikimuistoinen reissu!

Loppuun vielä muutamia kuvia: