Transylvania – vuorikisa karhujen mailla

Kisavalintani tapahtuu nykyisin puhtaasti maisemien ja hienojen tunnelmien pohjalta. Mielellään jokin pieni kisa kauniissa vuoristomaisemissa reitillä, jossa on haastetta sekä jotain omaleimaista. Iso plussa myös siitä, jos kohde tai maa itsessään on mielenkiintoinen muutaman lomapäivän viettoon. Näillä perusteilla tämän kevään kisaksi valikoitu Transylvania 100 Romaniassa, Karpaattien vuoristossa Bucegin luonnonpuistossa, joka on myös osa kansainvälistä Natura 2000 verkostoa. Tosin oma matkani oli vain 30 km. Matkavaihtoehtoja löytyi useita 20-100 km väliltä.

Luonnonpuiston alue on kaunista ja vuoret ovat jyrkkäpiirteisiä. Bucegin vuoristossa on paljon erilaisia isoja kivimuodostelmia, kuin jättikokoisia patsaita. Täällä liikkuu paljon karhuja. Johannes näki reitillä tuoreet karhunjäljet ja joku juoksija sai niistä someen kuvankin. Toisen suomalaisen juoksijan huoltajan auton edestä juoksi kaksi karhua, kun hän siirtyi huoltopisteeltä toiselle vuoristoteitä.

Kiertelimme edellisen viikon Romaniaa, josta erillinen blogikirjoitus http://jankhaltajaatikolle.blogaaja.fi/2024/06/04/romania-kierros-bukarestissa-ja-transylvaniassa/ . Kisapaikalle Branin kylään saavuimme torstaina, kun itse kisa oli lauantaina. Kylä on pieni ja turistien kansoittama. Branin linna, paremmin tunnettu Draculan linnana, vetää turisteja puoleensa etenkin lomakaudella. Linnalla, tai Romanialla ylipäätään ei tosiasiassa ole juuri tekemistä Draculan kanssa, vaikka tarina löyhästi yhdistetään 1400-luvun verenhimoiseen hallitsijaan Vlad Tepesiin. Mutta linna on saanut maineen Draculan linnana, niin turistiryntäys on taattu. Linnan edusta on täynnä erilaisia myyntikojuja ilmapalloista roskaruokaan, matkamuistoja, jäätelöä, hunajaa ja vaatteita. Näin toukokuussakin ihmisiä oli paljon, vaikka virallinen lomakausi ei ole vielä edes käynnissä. En halua edes arvailla, mitä se on heinä-elokuussa.

Lähtö- ja maalialue sijaitsi linnan pihalla aitojen sisäpuolella. Torstaina ja perjantaina alueelle ei päässyt ilman pääsylippua. Ostimme liput ja kävimme tutustumassa linnaan, joka oli oikeastaan ihan kiva. Ennakko-odotukset olivat linnan suhteen niin alhaiset, että oikeastaan niitä ei voinut kuin ylittää. Mutta samalla rahalla sai sitten kierrellä lähtöalueella ja ottaa pakolliset kuvat lähtö/maalikaaren alla linnan edustalla. Kieltämättä linna tarjosi hienot puitteet kisa-alueelle.

Numerolappujen nouto urheiluhallilta, jossa myös kisaexpo sijaitsi, oli auki vain perjantai-iltana klo 16-22. Tämä oli hiukan erikoinen ratkaisu, mutta saimme numerot, pullon Pepsiä, paketin ruisleipää, energiapatukan ja kartat noudettua ongelmitta. Sitten vain kisareppujen pakkaus valmiiksi.

Johanneksen startti oli lauantaiaamuna klo 5 ja omani klo 9. Saatoin Johanneksen starttiin pimeässä aamussa. Aurinko nousisi vasta lähempänä kuutta. Lähtöalue oli upea, kun taustalla oli massiivinen linna valaistuksineen ja täysikuu loisti taivaalla. Startin jälkeen palasin hotellille vielä hetkeksi nukkumaan. Uudelleen nukahtamisen jälkeen herätys omaan starttiin olikin aika vaikea.

Ylös vuorille oli luvattu kylmää, jopa lähellä nollaa olevia lämpötiloja, sadekuuroja ja ukkosia. Reitillä tulisi olemaan myös lunta ja kisaohjeessa oli suosituksena jääraudat. Minulla oli kyllä jääraudat mukana reissussa, mutta alkuviikosta kuvatun videon perusteella päätin jättää ne pois matkasta. Lumiolosuhteet näyttivät aika suomalaisilta, joten arvelin pärjääväni ilman. Tosin tässä ei tullut huomioitua, että kuvissa ja videoissa ei reittien jyrkkyys näy koskaan totuuden mukaisena 😊. Päätin lähteä pitkissä housuissa ja Sambapaidassa sekä irtohihoissa. Aurinkorasvaa levitin vain kasvoille ja lähtöalueella starttia odotellessa arvelin sen olleen virhe. Aurinko porotti pilvettömältä taivaalta ja teki mieli riisua ainakin irtohihat, mutta en uskaltanut aurinkorasvan puutteen takia. No ensimmäisen parin kilometrin jälkeen en kaivannut enää aurinkorasvaa sen enempää kuin kevyempiä vaatteitakaan. Ilma viileni ylöspäin noustessa ja pilviä alkoi kertyä taivaalle. Ensimmäinen raekuuro saatiin niskaan pari tuntia startin jälkeen ja piti kaivaa takki päälle sekä hanskat käteen. Kun muu vartalo oli verhoiltu vaatekerroksella ja päässä oli lippis, jäi vain korvat paljaaksi lippiksen ulkopuolelle ja raekuuro moukaroi korvia aika ikävästi, ennen kuin kiskoin hupun päähäni. En kuitenkaan tykkää juosta huppu päässä, kun tuntuu ettei näe kunnolla.

Reitin ensimmäiset kaksi kilometriä juostiin asfalttitietä pitkin kylän läpi. Sen jälkeen käännyttiin hiekkatielle, joka lähti nousemaan maalaismaisemien läpi ja noin neljän kilometrin kohdalla siirryttiin vuoristopoluille. Vaikka nousu oli melko jyrkkää, eteneminen oli alkuun helpon tuntuista, kun alusta oli kuivaa ja tossu piti. Ensimmäisen raekuuron jälkeen maa muuttui mutaiseksi ja liukkaaksi. Rakeet myös jäätyivät polun pintaan, liukastaen sitä entisestään. Mutta olosuhteet ovat samat kaikille.

Reitillä oli heti alkuun nousua 1500 metriä ja se vei kyllä mehut jaloista. Suurin osa noususta kiemurteli metsän keskellä kapeaa polkua, jossa ohittaminen oli vaikeaa. Vähän ennen ensimmäistä huippua oli hieno kivimuodostelma, jota piti pysähtyä kuvaamaan. Huipulta alkoi jyrkkä alamäki ja siellä täällä oli lumilaikkuja, joiden poikki reitti kulki. Alamäet olivat liukkaita ja hypin kivikoissa sauvojen varassa siten, että tuin sauvat aina hyvin vartalon eteen ja loikin alaspäin niiden varassa. Seuraavana päivänä olikin sitten hartiat ja kädet tosi kipeät.

Alamäen jälkeen oli ensimmäinen huolto n. 13 km kohdalla. Täytin pullot ja nappasin vähän karkkia, banaanin puolikkaan ja suolakeksiä ja jatkoin matkaa kohti seuraavaa nousua. Tarjolla olisi ollut myös juustoja, makkarasiivuja, appelsiinilohkoja, keksejä, suklaata ym. Huollossa paistoi aurinko aika lämpimästi, mutta en riisunut takkia, kun arvelin sään viilenevän aika pian, kun lähdettiin jälleen jyrkkään nousuun. Näinhän siinä kävi. Huoltoteltta näkyi vielä taustalla, kun iso raekuuro iski jälleen niskaan ja porukka, jotka olivat juuri riisuneet takkinsa huollossa, pysähtyivät polun reunaan pukemaan sen uudelleen päälle.

Aluksi nousu oli kohtuullista, kunnes pääsimme harjanteen päälle ja kaukana edessä näkyi Hornul ”hornanpiippu”. Hornul tarkoittaa Romaniaksi savupiippua ja itse kutsuin sitä hornanpiipuksi. Se oli erittäin jyrkkä luminen kuru, joka nousi kahden jyrkänteen välistä melkein pystysuoraan ylös. Vaikuttava näky! Valitettavasti valokuvat eivät tee oikeutta kurun jylhyydelle. Lumeen oli muodostunut askelmat, jotka muistuttivat tikkaita. Niitä ja sauvoja hyödyntäen pääsi nousemaan hyvin. Tässä kohdassa monet olivat aika paniikissa. Osa hoki paniikinomaisia lauseita kuten ”I’m afraid, I’m afraid”, osa itki. Alaspäin ei tehnyt mieli katsoa, kun tuntui että heti alkoi tasapaino horjumaan. Jos tässä nousussa jonkun jalka olisi livennyt askelmilta, niin hän olisi luultavasti vyörynyt alas asti ja keilannut muut mennessään. Kaikesta huolimatta tämä oli yksi reitin parhaita osuuksia.

Kesken nousun lähti jostain reunalta keilapallon kokoinen kivi pomppimaan alaspäin. Ensin se vieri kurun reunaa pitkin, mutta vähän ennen kuin se tuli kohdalleni, se alkoi leikata kiipeilijöiden reitille. Huusin alaspäin varoituksen ”rock” mutta kesti hetken, ennen kuin porukka tajusi mistä oli kyse. Kivi vieri taaempana kiipeävää miestä päin mutta hän ehti juuri ja juuri tehdä väistöliikkeen. Koska tässä nousussa ei pystynyt varsinaisesti siirtymään reitiltä väistäessään, niin kivi osui häneen kuitenkin sen verran, että kimmokkeesta se vaihtoi hiukan suuntaa, eikä siten osunut ainakaan heti hänen takanaan tuleviin. Aika hurja tilanne.

Pääsin kuin pääsinkin ylös ja reitti lähti loivasti laskemaan alaspäin ruohikkoista rinnettä. Ruohikko oli rakeiden peitossa eikä tossu pitänyt siinä yhtään. Taas oli sauvoista iso apu, kun yritin kipitellä niihin nojaten alaspäin. Rakeiden lisäksi saimme niskaan myös räntä- ja vesikuuroja. Nyt oli kisa puolessa välissä ja suurin osa nousuista oli takanapäin. Mutta kyllä niitä oli vielä jäljelläkin. Tässä vaiheessa tuntui, että näinköhän sitä jaksaa maaliin asti, mutta loppumatkasta jotenkin vaan olo ja jalat kevenivät ja matkanteko alkoi taas maistumaan paremmin.

Ennen toista huoltoa, joka oli n. 20 kilometrin kohdalla, oli muutama tosi jyrkkä ja kivikkoinen lasku. Näissä oli kiinteät kettingit, joiden varassa laskeuduttiin alas melkein pystysuoraa seinämää. Kallio oli liukas ja kettinki märkä ja jääkylmä. Onneksi oli hanskat, vaikkakin läpimärät. Ensimmäisen laskeutumisen alapuolella oli polun vieressä kyykyssä nainen ja mies. Nainen tärisi horkassa ja mies yritti lämmittää häntä ja puhalteli sormia. Naisella ei ilmeisesti ollut hanskoja, joka oli pakollinen varuste ja aika ehdottomat tuollaisessa kettinkilaskeutumisessa.

Toisen laskeutumisosuuden jälkeen reitti muuttui kummalliseksi, suorastaan vaaralliseksi ja jyrkänteeltä piti pudottautua isoja kielekkeitä pitkin. Tässä vaiheessa aloin epäilemään, että reitti ei voi olla oikea. Vaikka täällä ei ehkä turvallisuusasioita ole huomioitu ihan samassa määrin kuin Keski-Euroopan Alppikisoissa, niin matkanteko alkoi muuttua sen verran vaaralliseksi, että en voinut uskoa sen kuuluvan mihinkään vuorikisaan. Huutelin edellä meneville miehille, että ovatko he varmoja reitistä ja näkyykö reittimerkkejä. Merkkejä oli muutenkin reitin varrella niin vähän, että niiden puuttumisesta ei vielä voinut päätellä mitään. Miehet alkoivat katsella vähän tarkemmin ympärilleen ja totesivat maaston vain pahenevan, mutta olivat kuitenkin sitä mieltä, että kyllä se tänne menee. Takana tulevat olivat kuulleet keskustelun ja yrittivät tähyillä reittiä ylhäältä käsin ja totesivat saman, että ei se voi mitenkään tuonne mennä. Takaisin ylöspäin kiipeäminen olikin vähän haastavampaa kuin alaspäin pudottautuminen. Palasimme takaisinpäin jonkin matkaa ja vähän aikaa etsittyämme löysimme kohdan, jossa reitti lähti nousemaan kasvillisuuden keskeltä ylöspäin. Lopulta sieltä löytyi myös polku ja hetkenpäästä reittimerkkikin. Oli kyllä varsin huonosti merkitty kohta.

Pian vastaan tuli 20 km huolto. Pikaisen pysähdyksen jälkeen jatkoin matkaa loivaan nousuun, joka pikkuhiljaa muuttui jyrkäksi ja oli viimeinen tiukka ponnistus reitillä. Sen jälkeen sai lasketella aluksi jyrkkää rinnettä ja lopuksi hiukan juostavampaa polkua kohti maalia. Kovin rennosti en uskaltanut jyrkempiä pätkiä juosta liukkauden takia ja kropassa tuntui kyllä seuraavana päivänä, että eteneminen oli ollut jäykkää ja varovaista. Viimeinen huolto oli noin 4 km ennen maalia, mutta tässä en enää pysähtynyt. Tästä eteenpäin reitti jatkui juostavana hiekkatienä. Mitä alemmaksi pääsi, sitä lämpimämmäksi ilmakin muuttui. Sää kirkastui iltaa kohti ja aurinko paistoi taas jopa kuumasti.

Maaliin tulin ajassa 7:22 ja sijoitus naisissa 30/84 ja yli 40 v ikäsarjassa 8/29. Olin ihan tyytyväinen suoritukseen ja reitti oli mielestäni tosi kiva ja vaihteleva, vaikka kuivalla säällä olisi ollut mukavampi, tai ainakin rennompi juosta. Onneksi sateen liukastamat polut eivät kuitenkaan olleet mitään 1,5 vuoden takaisen Slovenian kisan mutarallin kaltaisia, vaan poluilla pystyi kuitenkin etenemään kahdella jalalla. Suurin osa nousuista oli alussa ja jotenkin koin ne ehkä rankemmiksi kuin tavallisesti. Mäkitreenin puutetta selvästi. Reitti oli kuitenkin tosi kaunis ja vaativampi, mitä olin speksien ja kuvien perusteella olettanut.

Energioita meni turhan vähän. En viitsinyt riisua hanskoja moneen kertaan, kun ne oli märkinä vaikea saada takaisin käteen. Eväiden kaivaminen hanskat kädessä oli liian hankalaa. Sama koski kuvaamista. Valokuvia tuli otettua reitiltä ihan liian vähän, kun ei jaksanut säätää hanskojen kanssa.

Tapahtuma oli kaiken kaikkiaan hyvin järjestetty ja toimitsijat olivat ystävällisiä. Nettisivujen päivityksessä he eivät ole kovin ahkeria ja jotkut sivun tiedot olivat peräti vuodelta 2017, mutta kisapaikalla kaikki sujui hyvin. Osallistujia tapahtumassa oli 50 eri maasta, mutta kaikki kuulutukset olivat vain Romaniaksi. Toimitsijat puhuivat kuitenkin pääasiassa ihan hyvää englantia. Branin linna tarjosi näyttävät puitteet kisakeskukselle ja toimi tässä tarkoituksessa oikein hyvin. Kisaa voi lämpimästi suositella muillekin, jotka etsivät hiukan pienempää ja omaleimaisempaa kisaa vuorilla.