Islanti, peikkojen ja tarujen mystinen maa, on ollut jo pitkään haaveissa. Nyt se osui sopivasti Grönlannin reissun alkuun (Grönlannista oma blogipostaus http://jankhaltajaatikolle.blogaaja.fi/2024/08/18/gronlanti-jaavuorien-maa/ ), joten pääsimme kiertelemään siellä kuuden päivän ajan.
Reilun kolmen tunnin lennon ja kolmen tunnin aikaeron jälkeen saavuimme Keflavikin kentälle lähes samaan aikaan kuin olimme Helsingistä lähteneet. Vuokrasimme kentältä auton ja ajoimme nälkäisinä suoraan läheiseen kahvilaan syömään täytetyt kroissantit ja juomaan kahvit. Täältä jatkoimme vielä aivan niemen kärkeen, jossa oli kaunis punavalkoinen majakka. Sää oli todella tuulinen ja auton ovia oli vaikea avata ilman, ettei tuuli olisi meinannut viedä niitä mennessään. Kovin pitkään emme rannalla tässä tuulessa viihtyneet, vaan lähdimme ajamaan kohti Reykjavikia. Tai oikeastaan Reykjavikin ohi. Olimme varanneet vielä samalle iltapäivälle snorklausretken mannerlaattojen väliin Ϸingvellirin kansallispuiston alueelle. Ajoimme suoraan alueen turistikeskukseen, jossa söimme keiton lounaaksi. Lähialueelta emme muuta ravintolaa löytäneet, mutta tämä oli ihan ok.
Lounaan jälkeen kiertelimme jalkaisin mannerlaattojen erkanemisrotkossa, joka oli täällä päässä paljon hienompi, kuin missä myöhemmin iltapäivällä snorklauksen jälkeen tulisimme kiertelemään. Täällä ei ollut turisteja juuri lainkaan ja vain kapea polku kulki kallioseinämien välissä.
Jatkoimme snorklausyrityksen tapaamispaikalle, jossa oli jo useampi muukin henkilö valmistautumassa. Emme siis olisi ainoita. Saimme kuivan välipuvun sekä sukelluspuvun, neoprenhatun, hanskat, räpylät ja snorkkelin. Pukeutumisen jälkeen kävimme läpi ohjeistusta ja saimme lyhyen esittelyn Silfran rotkosta ja sen muodostumisesta. Sitten vain lyhyt marssi rantaan ja veteen kanjoniin. Vedessä kävimme läpi vielä snorkkelien kautta hengittämistä sekä selälleen kierähtämistä, joka on lepoasento. Sukelluspuku kellutti eikä vedenalle pystynyt kokonaan edes painumaan, koska puvusta ei päästetty ilmaa ulos.
Reitti kanjonia pitkin oli todella kaunis. Ei sitä oikein osaa edes kuvailla. Vesi oli todella kirkasta ja syvimmässä kohdassa pohjaan oli matkaa 43 metriä. Veden kirkkauden takia näytti kuin pohja olisi ollut paljon lähempänä. Vesi vääristää etäisyyksiä. Vesi tulee kanjoniin läheiseltä jäätiköltä ja suodattuu maan läpi noin 200 vuotta, ennen kuin päätyy Silfran kanjoniin, joten se on todella kirkasta ja puhdasta. Opas kehoittikin maistamaan vettä snorklauksen aikana. Kalliossa oli paljon onkaloita ja erilaisia kerrostumia ja muodostelmia sekä erilaisia vihreän, sinisen ja keltaisen sävyjä. Kanjonissa kävi pieni virtaus ja oikeastaan vain kelluimme eteenpäin kaunista vedenalaista maisemaa ihaillen. Välillä koitin kuvata maisemia goprolla, mutta vesi oli n. 2 asteita, joten aika pian gopron akku hyytyi.
Tulimme varsinaisen kanjoniosuuden päähän, jonka jälkeen se laskee Islannin suurimpaan järveen. Me emme tuonne järveen halunneet, vaan käännyimme jyrkästi vasempaan ja uimme lyhyen matkan vastavirtaan ja tulimme laiturille, josta voisi nousta ylös. Vieressä on pienempi halkeama, Baby Silfra, joka on syntynyt parin viimeisen vuoden aikana maanjäristysten seurauksena. Kävimme vielä siellä lyhyesti snorklaamassa ennen paluuta laiturille. Tämä oli uskomattoman hieno kokemus!
Snorklauksen jälkeen vaihdoimme vaatteet ja kävimme vielä kävellen tutustumassa Þingvellirin alueeseen. Tällä puolella oli turisteja paljon ja kulkuväylät olivat leveitä puista rakennettuja siltoja ja kujia, eikä jyrkkien kallioseinämien viereen päässyt. Täällä on toiminut Islannin muinainen parlamentti.
Lähdimme ajamaan kohti seuraavan yön majoitusta, mutta kävimme matkalla vielä vanhalla tulivuoren kraatterilla Keriðillä. Kiersimme kraatterin ympäri ensin yläkautta ja sitten vielä alhaalla pienen kraatterijärven ympäri.
Seuraavan yön majoitus oli hevostilalla, josta olimme varanneet koko päivän issikkavaelluksen seuraavaksi päiväksi. Majoittumisen jälkeen kävimme hetken lämmittelemässä ulkona kuuma-altaassa, kuten täällä on tapana ja sen jälkeen menimme illalliselle.
Aamulla lähdimme tallille, josta saimme varusteet. Päiväksi oli luvattu vesisadetta, joten otimme tallin tarjoamat sadehousut omien housujen päälle. Oma goretakki saisi kuitenkin kelvata. Tekisimme retken kuumalle joelle, joten pakkasimme mukaan myös uikkarit ja retkipyyhkeen. Saimme hevoset ja lähdimme matkaan yhden oppaan ja yhden apuoppaan johdattelemina.
Vaelsimme kauniissa vihreissä maisemissa ylös vuorten rinteitä. Ylitimme muutaman melko leveän ja vauhdikkaasti virtaavan joen, mutta nämä hevoset tuntuivat olevan tottuneita siihen, vaikka ensin vähän hirvitti että virta vie hevoset ratsastajineen. Välillä siirryimme hetkeksi aikaa hiukan vauhdikkaampaan askellajiin, kuka raviin, kuka tölttiin. Jyrkimmässä kohdassa talutimme hevoset ylös, mikä oli mukavaa vaihtelua. Kun ei ole pitkään aikaan istunut hevosen selässä, niin kyllähän ne lihakset väsyivät nopeasti. Oli ihan mukava kävellä välillä. En tiedä oliko tuo kävelyosuus suunniteltu enemmänkin meitä ratsastajia kuin hevosia ajatellen. Pidimme myös lyhyen lepotauon matkan aikana ja annoimme hevosten syödä rinteiden lyhyttä ruohoa.
Lopulta saavuimme joelle. Riisuimme hevoset varusteista ja sidoimme ne kiinni. Meillä oli eväät mukana hevosten satulalaukuissa ja nappasimme ne sekä uintivarusteet ja kävelimme noin 10 minuutin matkan kohtaan, jossa joen vesi on kylpylämmintä. Alempana se on jo viileämpää, ylempänä taas liiankin kuumaa, kun kuumista lähteistä pulppuaa koko ajan kiehuvaa vettä joen sekaan. Paikalla oli aika paljon ihmisiä. Alkumatkasta olimme saaneet pari sadekuuroa, mutta nyt alkoi sataa enemmän. Kauniissa joessa oli oikeastaan aika mukavaa loikoilla lämpimässä vedessä sateen ropistessa ympärillä. Ainoa ikävä puoli oli se, että kun joen varressa ei ole mitään pukukoppeja niin vaatteet kastuivat aika nopeasti. Onneksi alusvaatteet sai kuivapussin sisään ja päällysvaatteet tallilta lainattujen kurahousujen sisään ja pysyivät suurin piirtein kuivina.
En ole mikään kylpylöissä ja altaissa viihtyvä tyyppi, mutta tällaisessa luonnon vesistössä jaksan kyllä loikoilla ja nauttia maisemista. Tämä on geotermistä aluetta, eli täällä on paljon kuumia lähteitä. Joka puolella näkyi maasta nousevia höyrypilviä, kun kuuma vesi puskee ylös maanpinnalle. Täällä täytyy olla aika varovainen kulkiessa eikä poluilta kannata poiketa, koska pienikin vesilätäkkö voi olla kiehuvan kuumaa.
Joessa loikoilun jälkeen palasimme hevosten luo ja vesisadekin oli loppunut. Lähdimme paluumatkalle. Paluumatka oli enemmänkin alamäkeä ja eteni hiukan nopeammin kuin tulomatka. Pidimme paluumatkallakin pienen lepotauon ja annoimme hevosten hetken huilata ja syödä ruohoa. Takaisin tallille saavuttua oli takapuoli ja jalat hellänä, mutta vaellus oli todella hieno kokemus.
Ratsastuksen ja suihkun jälkeen suuntasimme vielä kylälle syömään illallista. Palasimme vielä samalle hevostilalle seuraavaksi yöksi, josta aamulla jatkaisimme matkaa kohti itää.
Seuraavana päivänä ensimmäinen pysähdys oli Urriðafoss putous. Putous oli melko matala ja leveä, mutta komean näköinen, etenkin kun se oli ensimmäinen varsinainen vesiputous, jolla täällä vierailimme. Muita kulkijoita ei ollut nimeksikään.
Seuraavaksi jatkoimme Seljalandsfossille, joka olikin sitten ihan täynnä turisteja. Parkkipaikka oli ihan täynnä ja paikalla oli useita turistibusseja. Putous oli noin 60 metriä korkea ja kieltämättä ihan näyttävän näköinen. Putouksen takaa pääsi kulkemaan leveää polkua pitkin. Vaikka päivä oli aurinkoinen, niin putouksesta roiskui vettä pitkälle ja meillä oli gorevaatteet päällä. Ne kastuivatkin ihan kunnolla. Onneksi olin ottanut kameran sadesuojan mukaan.
Tästä kävelimme vielä reilun 500 metrin matkan seuraavalle putoukselle Gljúfrabúille. Tämä oli korkeassa kallion halkeamassa sijaitseva putous, jonne kuljettiin puron vartta pitkin kapeasta kallioaukosta kivien päällä hyppien. Reitti oli ruuhkainen ja ihmiset tönivät toisiaan alas kiviltä ja eteneminen oli työlästä. Mutta pääsimme perille kallion uumeniin lähes kuivin kengin. Tämäkin putous oli kyllä vaikuttava.
Seuraava kohde oli Skogafoss putous. Tämäkin oli korkea putous, jonka eteen muodostui auringon paistaessa kaunis sateenkaari. Putousta pääsi ihailemaan alhaalta, mutta myös ylhäältä joen varresta, johon vei pitkät portaat. Ihmisiä oli paljon ja putouksen vieressä oli myös leirintäalue.
Jatkoimme vielä viidennelle putoukselle, Kvernufossille. Tämäkin oli korkea ja hieno ja putouksen taakse pääsi kiertämään polkua pitkin. Täällä ihmisiä oli meidän lisäksi vain muutamia ja saimme kiertää putouksen taakse ihan kahdestaan.
Kohti Vik`n kylää ajaessamme pysähdyimme tienvarressa olevan lammasfarmin ravintolaan syömään lounasta. Ravintola näytti ulospäin aika ränsistyneeltä peltirakennukselta, mutta sisältä se oli oikein viihtyisä. Tosin listalta ei löytynyt juuri muuta kuin rasvaisia liharuokia, lähinnä hampurilaisia.
Jatkoimme kohti Vik´n kylää, kun yhtäkkiä keskellä aurinkoista päivää mereltä laskeutui sakea sumuverho ja alkoi satamaan kaatamalla ja tuuli oli todella kova. Ajoimme Dyrhólaeyn näköalapaikalle korkealle kukkulalle, mutta täällä ei ollut mitään mahdollisuutta nousta ulos autosta. Myrskytuuli riepotteli meidän pientä vuokra-autoa. Näköalapaikan suunnalta juoksi ihmisiä kaatosateessa autojaan kohti ja näytti että myrsky voisi viedä heiltä vaatteetkin päältä. Hurjaa. Päätimme ajaa alas kylään kahville ja odottelemaan sään rauhoittumista. Sääennuste kun lupaili parin tunnin päähän kirkasta auringonpaistetta. Sää täällä voi tosiaan muuttua hyvinkin nopeasti.
Ajettiin kierros Vik´n kylässä ja juostiin sateessa paikalliseen kahvilaan syömään raparperipiirakat ja juomaan kahvit sekä sadetta pitämään. Kylässä oli kaunis valkoinen ja punakattoinen kirkko ylhäällä vuorenrinteessä. Monet kirkot tai muut vanhemmat rakennukset ovat valkoisia ja punakattoisia ja näyttävät kauniilta vihreää maisemaa vasten. Muuten Islannin rakennukset ja kaupungit eivät ole mitenkään kovin kauniita, tai ainakaan meidän reitille ei niitä osunut. Ennemminkin käytännöllisiä. Kylissä ja kaupungeissa on paljon peltihalleja, laatikkomaisia rakennuksia ja rivi- tai kerrostaloja.
Jonkin aikaa kahvilassa istuttuamme lähdimme ajamaan kohti Reynisfjaran mustaa hiekkarantaa. Kun pääsimme perille, sade lakkasi ja aurinko tuli esiin. Tuulikin rauhoittui huomattavasti, vaikka ei kokonaan loppunutkaan. Rannat ovat Islannissa vaarallisia. Tälläkin rannalla on lukuisten turistien elämä päättynyt Atlantin aaltoihin. Turistit menevät helposti liian lähelle vesirajaa ja osa aalloista on selvästi suurempia kuin keskimääräiset rannalle lyövät aallot, niin ne helposti ja yllättäen vievät turistin mennessään. Nytkin rantaan tuli ajoittain aina pari isompaa aaltoa, joka kasteli lähempänä seisovien kengät. Rannalla on liikennevalot ja isot varoituskyltit. Nyt liikennevalot näyttivät oranssia. Punaisella valolla rannalle ei pitäisi mennä lainkaan. Oranssillakin siellä olisi syytä olla varovainen ja pysyä poissa rantaviivan tuntumasta.
Ranta on kyllä kaunis. Viereiset kalliot ovat upeaa pilarinmuotoista basalttia ja vedessä on upeat korkeat, mutta kapeat mustat kalliomuodostelmat. Täältä näkyy myös Dyrhólaeyn kalliomuodostelmat. Basalttikallioilla pesii lukuisia lunneja, mutta niitä oli vaikea kuvata menemättä lähelle vesirajaa.
Hetken rantaa ihailtuamme lähdimme ajamaan takaisin Dyrhólaeyn näköalapaikalle, ylös suuren kalliomuodostelman päälle. Täältä oli kauniit maisemat ja nyt lunneja lenteli kalliorinteillä paljon ja niitä oli helpompi kuvata. Lunnien näkeminen ja kuvaaminen olikin yksi matkan toiveista, joka toteutui tällä retkellä. Ne ovat niin söpöjä lintuja, joita näkee vain pohjoisessa.
Kauempana vedessä näkyi myös kuuluisa elefanttisaari. Se on pieni kivisaari, joka on aivan elefantin pään muotoinen. Etenkin merenpuolta se näyttää ihan kivettyneeltä elefantilta kärsän ryppyjä myöten.
Tarkoitus oli palata ykköstietä hiukan takaisin päin ja olimme varanneet seuraavan yön majoituksen jälleen hevostilalta (niitähän täällä riittää). Kello alkoi olemaan paljon ja nälkä kurni vatsassa. Nyt alkoi nousemaan pieni huoli, että ehdimmekö saada ruokaa enää mistään. Teiden varsilla ei kovin paljon ole ravintoloita ja pikkukylien ravintolat ja kaupat menevät aika aikaisin kiinni. Emme viitsineet ajaa enää takaisin Vik´n kylään, jossa olisi varmasti ollut ravintoloita auki, vaan lähdimme kohti seuraavaa majapaikkaa ja toivoimme ehtivämme läheiseen kylään ajoissa. Googlaamalla löysimme melko läheltä majoitusta viikinkiravintolan, joka olisi jopa 22 asti auki. Sinne ehtisimme hyvin. Ruokatarjonta oli jälleen pelkkiä hampurilaisia, erilaisina lihavariaatioina. En kotioloissa juurikaan syö lihaa, joten tämä Islannin ruokatarjonta alkoi kyllä jo aika pahasti tökkimään. Monesta paikasta sai hampurilaisten lisäksi pizzoja sekä fish&chipsiä ja joskus jopa kanasalaatin, joka oli uitettu majoneesissa ja grillauskastikkeessa. Pitää siis itse tajuta pyytää ilman kastikkeita. Ruoka Reykjavikin ulkopuolella on ollut tämän reissun ainoa miinus.
Viimeiset kilometrit hevostilalle olivat hiekkatietä. Ohitimme edessä erittäin hitaasti ajavan auton, joka sekin oli matkalla samalle tilalle. Monet turistit eivät ilmeisesti ole tottuneet hiekkateihin ja ajavat niitä todella hitaasti ja varovasti, n. 10-20 km/h vauhdilla. Onneksi tuosta vauhdista on helppoa päästä ohi vähän mutkaisemmallakin tiellä. Maiseman värjäsi kaunis auringonlasku ja pysähdyimme tienvarteen kuvaamaan islanninhevosia varsoineen kauniissa auringonlaskussa.
Seuraavana aamuna suuntasimme Kultaisen kierroksen nähtävyyksille, josta osan olimme jo nähneet ensimmäisenä päivänä. Ensimmäiseksi kävimme katsomassa Faxi vesiputousta. Tämä oli sellainen matala mutta leveä kallion reunan yli vuolaasti virtaava putous. Paikalla ei ollut montaakaan ihmistä meidän lisäksi.
Seuraavaksi ajoimme Brúarfossin putoukselle. Tämäkin oli matala, joen kallioporrastuma, jossa oli keskellä rotkomainen syvennys. Vesi oli täällä todella sinistä! Tykkäsin tästä putouksesta kovasti, vaikka se ei ollut yhtä massiivinen kuin monet aiemmat putoukset. Mutta sininen väri teki siitä jotenkin tosi kauniin. Myöskään täällä ei ollut kovin paljon ihmisiä, vain muutama meidän lisäksi.
Pysähdyimme lounaalle matkalla kohti Geysiriä. Söimme erittäin hyvät äyriäis- ja kalakeitot. Mukavaa vaihtelua rasvaiselle burgerilinjalle, vaikka keitto olikin tosi pieni.
Islannin tunnetuin kuuma suihkulähde on nykyisin Strokkur. Aiemmin suurin oli Geysir niminen suihkulähde ja sen mukaan geysiristä on tullut yleisnimitys kaikille kuumille luonnon suihkulähteille. Nykyisin Geysir ei enää purkaudu. Nämä lähteet sijaitsevat geotermisellä alueella, jossa maasta nousee jatkuvasti höyrypilviä ja joka puolella on pieniä kuplivia ja kiehuvia vesilammikoita. Vesi on niissä 80-100 asteista, joten kovin lähelle ei kannata mennä ja alue onkin suurimmaksi osaksi aidattu, jonka läpi kulkee vain rakennettuja polkuja. Katselimme Strokkurin purkautumista muutaman kerran. Se purkautuu hiukan epäsäännöllisesti jotakuinkin muutamien minuuttien välein. Juuri silloin, kun seisoimme tuulen puolella, päätti Strokkur purkautua poikkeuksellisen voimakkaasti ja saimme valtavan vesiryöpyn niskaan! Onneksi meillä oli goretakit päällä, mutta silti kastuimme läpimäriksi. Täälläkin oli todella paljon ihmisiä, mutta olihan tuo Strokkurin suihku kieltämättä aika vaikuttavan näköinen.
Seuraavaksi kohteena oli Gullfossin suuri ja vaikuttava putouskokonaisuus. Kävelimme putousten varteen todella kovassa tuulessa. Tämä on kuulemma paikkana sellainen, jossa tulee aina. Tuuli jotenkin kulkeutuu rotkoa pitkin voimakkaampana. Putouksen alaosassa on suuri rotkomainen muodostelma, johon valtavat vesimassat rymistelevät ja vesihöyryä leijailee putouksen yläpuolella. Kun joen vartta kuljetaan ylöspäin, on ylävirran puolella toinen näyttävä putous, leveä porrasmainen jyrkännemuodostelma, jota pitkin vesimassat valuvat. Tämä on kyllä todella näyttävä putouskokonaisuus. Kävelimme vielä yläkautta katsomaan putousta enemmän lintuperspektiivistä. Tällä putouksella oli jälleen todella paljon turisteja, bussilasteittain.
Listalla oli vielä tälle päivälle Islannin vanhin kylpylä Secret Lagoon. Koska emme ole varsinaisesti kylpylätyyppejä, ajattelimme että käymme katsomassa paikan ja päätämme vasta siellä, haluammeko mennä vai emme. Kyseiseen kylpylään pitäisi kesäkaudellakin päästä ilman ajanvarausta.
Matkalla Secret Lagoonille törmäsimme reissun ensimmäiseen ruuhkaan, jossa juutuimme täysin paikoillemme. Kylässä, jonka ohi ajoimme, järjestettiin ilmeisesti jonkinlainen tapahtuma, jossa oli mm. vanhojen traktoreiden kiihdytyskisa. Siellä oli todella paljon porukkaa. Onneksi emme joutuneet seisomaan jonossa kuin muutaman sadan metrin matkan, ennen kuin pääsimme kääntymään toiselle pikkutielle. Kävimme katsomassa tuon Secret Lagoonin. Siellä on yksi suuri allas, jossa on höyryävän kuumaa vettä ja paljon ihmisiä. Kävelimme allasalueen ympäri, mutta varsinainen kylpeminen ei houkutellut. Paikka on varmasti ihan kiva sellaisille, jotka nauttivat näissä lämpimissä vesissä oleilusta. Päätimme lähteä jatkamaan matkaa, mikä oli siinäkin mielessä hyvä idea, että meillä oli ajomatkaa edessä vielä aika reilusti. Seuraavan yön viettäisimme Reykjavikista reilusti länteen Hvalfjörður vuonon rannalla. Hevostilalla jälleen.
Pysähdyimme matkalla lounaalle, eikä lounastarjonnassa ollut tälläkään kertaa kehumista. Loppumatkasta alitimme Hvalfjörður vuonon 6 km pitkää tunnelia pitkin. Majoituksemme oli melko lähellä, samaisen vuonon rannalla hevostilan päärakennuksen alakerrassa. Meillä oli koko suuri alakerta käytössämme keittiöineen ja kylpyhuoneineen. Tämä oli ainoa paikka, jossa aamiainen ei sisältynyt majoitukseen, eikä sitä pystynyt erikseen ostamaan, joten pysähdyimme matkalla vielä kauppaan ostamaan aamiaistarvikkeet.
Seuraavana aamuna lähdimme aika aikaisin liikkeelle. Ajoimme länttä kohti ja ensimmäiseksi pysähdyimme alueelle, jossa on kuumia lähteitä. Ajoimme melko huonokuntoista hiekkatietä jonkin matkaa kääntöpaikalle, johon pystyi jättämään auton. Tästä olisi jatkunut vielä huonokuntoisempi tie pienelle parkkipaikalle, mutta emme viitsineet pienellä vuokra-autolla rytkytellä yhtään pidemmälle, eikä matkaa ollut jäljellä kuin pari sataa metriä. Siispä uikkarit ja retkipyyhe reppuun ja lähdimme kävellen katsomaan, josko löytäisimme jonkin pienen kylpemiseen sopivan kuuman lähteen.
Vastaan tuli yksi perhe, jotka olivat juuri olleet kylpemässä matalassa lammikossa, johon johdettiin kuumaa vettä putkea pitkin. He olivat juuri lähdössä. Muita ihmisiä ei näkynyt missään. Tuo matala lammikko ei meitä houkutellut, vaan jatkoimme matkaa sen ohi. Vihdoin vastaan tuli pieni, juuri kahdelle hengelle sopiva luonnonlähde. Riisuimme vaatteet viileässä ilmassa lähteen reunalle ja pulahdimme veteen. Vesi tuntui aluksi liian kuumalta ja kesti hetken tottua siihen. Se oli arviolta hiukan yli 40 asteista. Tämä pieni kuuma-allas oli aivan mahtava! Keskellä kaunista niittyvillojen täplittämää luontoa, upea vuorimaisema taustalla eikä ketään muita ihmisiä missään. Tämä oli issikkavaelluksen ja snorklauksen ohessa Islannin parhaimpia kokemuksia. Aikamme altaassa oleiltuamme ja useita valokuvia otettuamme, pukeuduimme altaan reunalla ja lähdimme kävelemään autolle. Kylvyn jälkeen iski samanlainen jälkihiki kuin saunomisenkin jälkeen. Fiilis oli hyvä koko päivän. Autolle saapuessamme paikalle tuli juuri kaksi muuta autoa. Meillä oli erittäin hyvä ajoitus, eikä tämä taida mikään kovin ruuhkainen paikka olla, vaikka olenkin kuullut, että joskus täällä on porukka jonottanut pitkäänkin omaa vuoroaan pikkualtaaseen.
Kuumalta lähteeltä jatkoimme kiertelemään Snæfellsnesin niemimaata. Ajoimme Game of Thronesista kuuluisuuteen nousseen Kirkjufell-vuoren ohi. Vuori on kieltämättä hauskan näköinen tötterö. Vuonon varrella laidunsi lampaita, kuten joka puolella muuallakin Islannissa, mutta nämä olivat hienonnäköisiä valkoisia villakasoja vihreällä niityllä kirkkaan sinistä merta vasten. Piti pysähtyä ottamaan valokuva.
Emme kiertäneet koko niemimaata, vaan ajoimme niemimaan poikki vuorten yli toiselle puolelle maisemareittiä. Toisella puolella ihailimme laavakivipeltoja ja jyrkkiä mereen laskevia kallioreunoja. Täältä näkyy myös pieni Snæfellsjökull jäätikkö, joka on kovaa vauhtia sulamassa pois.
Ajoimme Lóndrangarin kivimuodostelmille. Kiertelimme rantoja ja kuvailimme huikean hienoja jyrkänteitä ja kivipaaseja sekä etäämmällä näkyvää Malarrif majakkaa. Täältä jatkoimme Arnarstapin kylään, jossa söimme lounaan. Satuimme lounaalle juuri samaan aikaan muutaman ison turistiryhmän kanssa, jotka olivat liikkeellä busseilla. Tässä kylässä ei ollut kuin kaksi ravintolaa, joten tungosta riitti. Täällä oli jälleen tarjolla äyriäis-kalakeittoa, jota söin hyvällä ruokahalulla.
Kävimme kiertelemässä Arnarstapin kalliorantoja, jotka ovat myös todella näyttäviä. Täällä on myös kivinen silta rannalla, jonka yli pääsi kulkemaan. Turisteja oli paikalla aika paljon ja hetki piti odottaa vuoroaan, jotta pääsi sillalle yksinään.
Olimme tullessamme bonganneet melko lähellä tietä jyrkässä kallioseinämässä halkeaman, jonka edessä oli ihmisiä. Googlaamalla selvisi, että siinä oli jokin rotkoluola, johon pääsi kulkemaan useamman kymmenen metrin matkan ja reitin päässä syvällä oli myös vesiputous. Päätimme käydä tutustumassa tähän luolaan. Kapeasta kalliohalkeamasta pujoteltiin sisään kiviä pitkin. Halkeaman pohjalla virtasi puro ja tämä suuaukko oli aika ruuhkainen, kun ihmiset yrittivät päästä sisään tai ulos luolasta kiveltä kivelle hyppien. Suuaukon jälkeen oli hiukan leveämpi kohta, johon suurin osa jäi, eivätkä jatkaneet pidemmälle. Tästä kuitenkin pääsi etenemään puroa pitkin paljon syvemmälle kallion sisään. Reitti oli kapea, kivikkoinen ja paikoin aika jyrkkäkin. Täällä ei onneksi ollut enää montaa kulkijaa. Hiukan syvemmällä luolan katossa, tai paremminkin rotkon yläosassa oli suuret, jäiset lumipaakut, joista valui vettä noroina rotkon pohjalle. Näiden ali kulkeminen on aika iso riski, mutta halusin silti nähdä rotkon perällä olevan putouksen ja toivoin etteivät lumikerrokset juuri nyt romahda. Aika pian tulimme rotkon päähän, jossa käännyimme melkein saman tien takaisin. Paluumatka vaikeakulkuista rotkoa pitkin oli haastavampi, kun se kulki enimmäkseen alaspäin ja kalliot ja kivet olivat liukkaita. Yleensä ylöspäin on helpompaa kulkea kuin alaspäin. Mutta selvisimme ulos rotkosta.
Paluumatkalla pysähdyimme vielä Búðakirkjalle, eli mustalle kirkolle, joka oli hienon näköinen kirkkaan sinistä taivasta ja merta vasten.
Edessä olisi vielä pitkä ajomatka hotelliin, joka sijaitsi hiukan Reykjavikin ulkopuolella. Matkalla pysähdyimme jäätelöbaariin, jossa oli tarjolla paljon erilaisia jätskilaatuja, lisukkeita ja suuria annoksia. Islannissa kannattaa kuulemma aina syödä jätskiä.
Seuraavana päivänä kiertelimme Reykjavikin keskustaa ja majoituimme myös ihan keskustassa. Kävimme katsomassa kuuluisaa, erikoisen näköistä kirkkoa. Kävelimme Rainbow streetiä pitkin, kiertelimme satamassa. Kävimme kahvilassa ja lounaalla. Reykjavikissa on paljon ravintoloita ja vihdoin tarjolla on muutakin kuin burgereita, pizzoja ja fish&chipsiä. Oli jotenkin yllättävää huomata, että täällä monien talojen ulkoverhoilu on aaltopeltiä. Ilmeisesti se on säänkestävä materiaali, koska täällä tuulee lähes aina ja sataakin kovin usein. Aaltopeltitalot oli kuitenkin maalattu kauniin värisiksi.
Olimme varanneet liput vielä iltapäiväksi Sky Lagooniin, joka on hyvin samanlainen paikka, kuin lentokentän lähellä oleva suosittu turistirysä Blue Lagoon, mutta uudempi. Vaikka paikalliset ovat kovia kylpijöitä, näihin turistirysiin he eivät eksy. Nämä ovat siis täysin turisteille rakennettuja. Menimme sinne paikallisbussilla, joka oli sekin ihan hauska kokemus. Paikka oli ihan hieno. Se on rakennettu merenrantaan kallioiden keskelle, siten että altaiden seinämät ovat pääosin kalliota. Sieltä löytyy paljon pieniä koloja, joissa voi rauhassa viettää aikaa, kun ihmiset hajaantuvat eri puolille. Siellä on lämmin vesiputous ja kylmävesiallas. Allasalueella on baari, josta voi ostaa rannekkeella juotavaa. Juomia voi ostaa enintään kolme per henkilö, joka on oikein hyvä rajoitus. Näin ei tarvitse katsella alueella humalassa toikkaroivia ihmisiä ja toisaalta myös kävijöihin tulee vaihtuvuutta, kun ihmiset eivät jää tuntitolkulla kittaamaan alkoholia altaille. Paikkahan on todella suosittu ja liput täytyy varata useampi päivä etukäteen. Erillisellä maksulla olisi ollut myös sauna käytössä, josta oli kuulemma upea näköala merelle. Saunaan pääsi lipulla vain yhden kerran viideksi minuutiksi ja se ei ollut mitenkään erityisen lämmin, joten me emme saunalippua ostaneet. Tosin saunan maisemia moni kehui paikan parhaaksi kokemukseksi. Toisaalta sitä samaa maisemaa sai tuijotella myös altaan reunalta, että tiedä sitten.
Kylpemisen jälkeen lähdimme takaisin kohti Reykjavikin keskustaa paikallisbussilla, mutta nyt alkoi satamaan vettä reippaasti. Koska ensimmäisellä bussipysäkillä ei ollut katosta, päätimme kävellä parin kilometrin matkan suoraan seuraavalle bussille, emmekä jääneet turhaan seisoskelemaan sateeseen. Olimme aivan läpimärkiä, kun pääsimme Reykjavikiin, mutta menimme silti suoraan illalliselle ja siellähän ne vaatteet kuivuivat.
Seuraavana aamuna kävimme vielä valasmuseossa, jossa on kaikki Islannin vesillä elävät valaat alkuperäisessä koossaan. Esittelykielen sai valittua myös suomeksi. Ihan kiva paikka ja vaikka olen tiennyt valaiden olevan todella suuria, silti useamman valaslajin koko tuli ehkä vähän yllätyksenä. Vaikka kirjasta tai netistä lukisi jonkin valaan painavan esim. 60 tonnia (sinivalas voi painaa jopa 180 tonnia!) niin aika vaikeaa silti mielessään hahmottaa, että kuinka suuri se todellisuudessa on. Täällä sai aika hyvän käsityksen niiden koosta.
Kävimme vielä satamassa syömässä rapukeitot ja jätskillä, jonka jälkeen olikin aika suunnata lentokentälle ja kohti uusia seikkaluja Grönlannissa. Siitä enemmän seuraavassa blogipostauksessa.
