Etelä-Afrikan kisasta päällimmäisenä mieleen on jäänyt kuumuus. Paahtava ja polttava kuumuus, jossa en jaksanut enää tasaisellakaan ottaa montaa juoksuaskelta. Ylämäkiä etenin hitaasti hoiperrellen ja vettä oli säännösteltävä jokaisella huoltovälillä. Viimeisellä ja kuumimmalla osuudella mietin moneen kertaan, että en selviä täältä maaliin asti. Ajatus perille pääsystä tuntui mahdottomalta. Satunnainen tuulenhenkäyskin oli polttavan kuuma, eikä tarjonnut viilentävää helpotusta. Mutta paahtavalle ja pölyiselle polullekaan ei voinut jäädä, joten askel kerrallaan eteenpäin. Kolme kilometriä ennen maalia luulin näkeväni kangastuksen: polun varressa vesikanistereita ja saavi täynnä jääpaloilla terästettyä kylmää vettä! Kaataessani lakillisen jäitä niskaan, totesin, ettei tämä ole kangastus vaan piristävä ja kylmä totuus! Ylimääräinen vesipiste! Join melkein litran vettä yhteen menoon, eikä se haitannut viimeisten kilometrien rallattelua maaliin. Olin herännyt henkiin! Pikkuhiljaa alkaa aika kultaamaan muistoja, ja mieleen palaa kuumuuden sijaan, tai lisäksi, reitin ja maisemien kauneus sekä huoltopisteiden huikea tunnelma.
Mutta ennen helteistä kisapäivää ehti tapahtumaan kaikenlaista, yllättävää ja upeaakin. Kerron siitä ensin ja palataan kisapäivään vielä myöhemmin.
Krugerin safarin (blogikirjoitus tässä) jälkeen lensimme Johannesburgista Kapkaupunkiin myöhään keskiviikkoiltana. Jäimme lentokenttähotelliin yöksi, koska tarkoitus oli, että seurakaverimme Bart, puolisonsa Jonnan kanssa, saapuisivat seuraavana aamupäivänä ja vuokraisimme yhdessä auton lentokentältä, josta jatkaisimme Kapkaupunkiin. Homma ei kuitenkaan mennyt suunnitelmien mukaan. Suomeen oli iskenyt vuosisadan lumimyrsky ja lennot olivat myöhässä. Tästä johtuen Bart ja Jonna saapuivat Istanbuliin useita tunteja myöhässä, eivätkä ehtineet jatkolennolle. Lentoja Istanbulista Kapkaupunkiin on vain kerran päivässä, joten he pääsisivät sieltä eteenpäin vasta 24 h myöhemmin. Lopulta vielä tätäkin myöhemmin, koska seuraavakin lento oli reilusti myöhässä.
Me lähdimme torstaiaamuna kahdestaan taksilla kohti Kapkaupungin airbnb majoitusta. Upea kämppä uima-altaineen sijaitsi jyrkässä rinteessä Gardensin alueella, kilometrin kävelymatkan päässä kisakeskuksesta. Lähdimme ensimmäiseksi kisakeskukseen hakemaan numerolappuja ja haistelemaan tunnelmaa.
Seuraavana päivänä teimme kevyen juoksulenkin ja hölkkäilimme taas kisakeskuksen alueelle. Etelä-Afrikassa täytyy olla aika varovainen sen suhteen, missä voi liikkua jalkaisin, mutta tämä alue on suhteellisen turvallista ja vartiointiliikkeiden autoja ajoi jatkuvasti ohitse. Ei täälläkään uskalla autoon jättää mitään tavaraa ja auton ovet täytyy pitää lukittuna ajaessa. Kisareitilläkin näkyi jonkin verran vartijoita. Minun reitilläni vähemmän, mutta Johanneksen reitillä oli ollut enemmänkin.
Bart ja Jonna saapuivat perjantaina alkuillasta 26 tuntia suunniteltua myöhemmin. Ilman matkalaukkuja. Bartilla ei ollut mitään kisavarusteita ja startti olisi alle 12 tunnin kuluttua. Numerolappukin vielä hakematta ja rekisteröinti oli hetkenpäästä sulkeutumassa. Tunnelma oli alakuloinen ja pohdimme erilaisia vaihtoehtoja. Heillä oli kaksi huonosti nukuttua yötä lentokoneessa takana ja kisan startti olisi aamulla neljältä. Bart harkitsi jo luovuttamista, mutta he lähtivät kuitenkin kisakeskukseen selvittämään tilannetta. Itse lähdin tässä välissä saattamaan Johannesta 100 mailisen starttiin, joka oli perjantai-iltana klo 17. Oma kisani starttaisi vasta sunnuntaiaamuna klo 6.
Bartin kertoessa kisainfossa tarinaansa pohjoisen Suomen lumimyrskystä, pitkäksi venyneestä lentomatkasta toiselta puolelta maapalloa ja matkalaukkujen katoamisesta, tapahtui jotain todella hienoa! Kisainfon talkoolaiset ryhtyivät toimeen ja järjestämään Bartille varusteita. Ensin yritettiin saada varusteita lainaksi paikallisilta juoksijoilta, mutta lopulta kisan sponsorit Adidas Terrex ja Black Diamond South Africa järjestivät hänelle kaikki kisavarusteet! Vaatteet, kengät, juoksuliivin, pakolliset varusteet, kaikki! Oli huikeaa seurata vierestä, kuinka kisan pääsponsorin RMB pankin edustaja sekä Adidaksen ja Black Diamondin edustajat hääräsivät Bartin ympärillä tarkistaen kokoja, lukien pakollisten varusteiden listaa ja haalien kasaan varusteen toisen jälkeen. Ja ottivat yhteiskuvia. Itse lainasin hänelle otsalampun, ea-pakkauksen sekä mukin, jotka ovat pakollisia. Tunnelma oli samalla kertaa hermostunut, mutta helpottunut. Enää pitäisi ehtiä nukkumaan muutama tunti ennen aamu neljän starttia.
Lauantaiaamuna herättyäni tarkistin, että Bart oli tosiaan päässyt matkaan ja päivä meni lähinnä kisatuloksia ja Johanneksen gps-palluraa seuratessa. Kävin katsomassa 100 mailin ja 100 km:n maaliintulot. Kisakeskuksessa tunnelma oli korkealla ja karnevaalimeininki. Illalla vielä omien varusteiden pakkaus ja ajoissa nukkumaan.
Sunnuntaiaamuna kello oli herättämässä 4:00 mutta heräsin jo 3:30. Tämän kisan hyviä puolia on se, että aikavyöhyke on sama kuin Suomessa, joten aikaerosta ei tarvitse kärsiä. Toki pitkät lennot verottavat yöunia. Aamiainen, viimeisten varusteiden pakkaus ja aurinkorasvaa reilusti. Päivästä oli tulossa vuodenaikaan nähden poikkeuksellisen kuuma ja tuuleton. Marraskuussa Etelä-Afrikassa on kevät ja päivän keskilämpötilat rannikolla ovat yleensä 15 – 22 asteen tienoilla, mutta koko viikko oli ollut lämmin ja sunnuntaille oli luvassa +30 asteen lämpötiloja ilman pilven pilveä.
Kävelin kisakeskukseen aamun raikkaudessa, mutta tässä vaiheessa oli jo melko lämmin ja t-paidassa tarkeni oikein hyvin. Yöt ovat olleet suhteellisen viileitä lämpimistä päivistä huolimatta, mutta nyt yölläkään lämpötila ei ollut laskenut kovin paljon alle kahdenkymmenen.
Startti oli tasan kello 6. Ensimmäiset 2 km juostiin asfalttiteitä, joista jälkimmäinen kilometri oli jo aika jyrkkää nousua. Tässä vaiheessa jengi painoi hirveällä vauhdilla puuskuttaen ohi oikealta ja vasemmalta. Sen jälkeen käännyttiin polulle ja lähdettiin ensimmäiseen ja kisan pisimpään sekä jyrkimpään nousuun. Nyt jono pysähtyi täysin. Polku oli kapea, eikä eteenpäin päässyt kuin muutaman askeleen kerrallaan. Turhauttavaa. Yritin ohitella aina paikoissa, joissa se oli mahdollista, mutta niitä paikkoja oli vähän. Puolessa välissä nousua oli hiukan tasaisempi kohta, ennen kuin lähdettiin jyrkkään Platteklip Gorgen nousuun. Tässä vaiheessa aurinko oli jo tullut kokonaan esiin vuorten takaa ja tarjosi ensimmäiset maistiaiset tulossa olevasta kuumuudesta.
Pöytävuori ei ole mikään korkea vuori. Sen huippu, tai pikemminkin tasainen laki nousee korkeimmillaan 1086 metriin, mutta vuori sijaitsee Atlantin valtameren rannalla, joten nousu lähtee käytännössä merenpinnan tasolta. Monessa Alppikisassa kisakeskus saattaa sijaita yli 1000 metrin korkeudessa. Ensimmäinen nousu oli 1000 metriä ja kun päästiin ylös, takana oli vasta 7,5 km. Pöytävuoren profiili on hyvin jyrkkä. Vuoren seinämät ovat lähes pystysuorat, mutta vuoren laki on tasainen ja laaja. Toisin kuin olin mielessäni ajatellut, ei tuo vuoren päällinenkään varsinaisesti tasainen ollut. Pientä nousua ja laskua sekä kivikkoista polkua. Löytyi sieltä kyllä ihan tasaistakin juostavaa sen verran, että onnistuin kompuroimaan, siis ihan tasaisella ja sain polven sekä säären verille. Vaikka nousut ja laskut ovat jyrkkiä, ne ovat pääsääntöisesti rakennettu kivistä porrasmaisiksi. Tosin monet ”askelmat” olivat tosi korkeita.
Ensimmäiseen huoltoon, joka oli noin 14 km kohdalla, oli vielä melko jyrkkä alamäki. Alamäissä eteneminen jonoutui taas pahasti. Olin nopeampi kuin suurin osa tässä vaiheessa kisaa etenevistä ja olisin voinut tykittää alamäkiä vauhdilla, mutta polun ulkopuolella ei oikein pystynyt juoksemaan. Koitin aluksi kohteliaasti huudella oikeaa ja vasenta ja sujahtaa vauhdilla ohi kerralla pidemmästä letkasta. Osa antoi hyvin tietä, osa ei. Mutta kun reitti kääntyi seuraavan nousuun, suurin osa tuli jälleen ohitseni. Seuraavassa alamäessä en sitten kehdannut enää niin aktiivisesti ohitella, kun tiesin porukan tulevan uudelleen ohi ylämäessä. Sinänsä harmillista, kun olin laskenut etenemisen alamäkien varaan ja jalassakin olivat sitä varten VJ:n nopeat kengät 😀 Sama haaste minulla oli kuukauden takaisella Vaarojen Maratonilla, jossa olin selkeästi kanssakilpailijoita nopeampi alamäissä, mutta ylämäissä taas turhauttavan hidas. Ruuhkaisilla poluilla tämä on hankala yhdistelmä.
Huollossa oli tarjolla kaikenlaista evästä, sipseistä ja irtokarkeista perunoihin ja nutellaleipiin. Hedelmiä oli tarjolla paljon erilaisia. Kuumuus alkoi vaikuttamaan sen verran, että syöminen ei oikein maittanut. Olin matkalla syönyt kaksi Jollos-palloa ja huollossa koitin napsia sipsejä, jotta saisin suolaa riittävästi. Lisäksi pari irtokarkkia ja iso melonisiivu. Täällä oli pakollisena kantaa mukana koko ajan 1,5 litraa nestettä. Täytin huollossa aina yhden 0,5 litran pullon Näakin elektrolyyttijuomalla ja kaksi muuta pelkällä vedellä.
Huollon jälkeen tultiin ensin suurelle padolle, jonka päältä juostiin. Aika pian sen jälkeen alkoi pitkä ja jyrkkä Nursery Ravinen lasku. Tässä laskussa sain taas nopeasti pitkän letkan kiinni ja koitin varovasti päästä porukasta ohi yksi kerrallaan. Reitti kääntyi Newland Forestin metsikköön ja kuumuus hiukan helpotti, kun aurinko ei päässyt ihan koko aikaa porottamaan suoraan pilvettömältä taivaalta, mutta kuuma oli täälläkin.
Reitinmerkkaus oli tämän kisan heikko kohta. Metsäosuudella yhdessä laskussa juoksin toisen juoksijan perässä, kunnes huomasin reitin muuttuvan jyrkäksi rotkoksi, joka johti alhaalla virtaavalle purolle. Tilanne oli lähes samanlainen kuin keväällä Transylvaanian kisassa, jossa samalla tavalla juoksin letkan perässä harhaan ja rotkoon. Täälläkin aloin ihmettelemään, että ei reitti voi näin haastavaksi muuttua ja takanani joku huuteli oikean reitin jatkuvan toiseen suuntaan. Kovin pitkää ketunlenkkiä en onneksi tehnyt, mutta kapuaminen takaisin ylös vei turhaa aikaa. Ja jälleen olisi ohiteltava muutama sama tyyppi, joiden ohi olin juuri hetkeä aiemmin päässyt. Myöhemmin todistin myös sellaista reitinmerkkauksen taidonnäytettä, kun reittitikku oli pystytetty keskelle neljän polun risteystä. Siis aivan keskelle. Eikä minkään polun varrella näkynyt yhtään merkkiä. Polun valinta meni siis täysin arpaonnella ja sain juosta yli sata metriä, ennen kuin seuraava merkki tuli näkyviin todentaen valintani oikeaksi.
Reitti sukelsi ulos metsäiseltä osuudelta ja jatkui hiekkatienä ja lopulta asfalttitienä yliopistokaupunginosan katuja. Aurinko pääsi taas porottamaan kuumasti ja nesteet olivat vähissä. Asfalttia juostiin taas useampi kilometri. Minä hiukan useamman kuin muut. Tieltä kääntyi kapea portaikko vasemmalle ylös yliopistolle ja tässä kohdassa oli vain työmaa-aita merkkinä käännöksestä. Työmaa-aitoja kun on kaupunki täynnä, niin en tyhmänä tajunnut, että juuri tämä aita kertoi reitin kääntymisestä ja juoksin koko tien päätyyn asti, kunnes tulin liikenneympyrään, jossa aloin ihmettelemään reitin suuntaa. Koska merkkejä ei näkynyt missään, käännyin takaisin. Kun tulin uudelleen työmaa-aidan kohdalle, joku kadulla kulkeva osoitteli, että täytyy kääntyä portaikkoon. Käännyin hiukan epävarmana, että olikohan tuolla tyypillä oikeasti mitään tietoa reitistä. Mutta muutan askelman noustuani alkoi kuulumaan lehmänkellojen kilkatusta, musiikkia ja kuulutuksen ääniä. Suunta siis oli ainakin oikea.
Tässä huollossa oli varsinainen karnevaalimeininki. Tarjolla oli saavillinen kylmää vettä, jossa kellui jääpaloja. Toimitsija kaatoi kannulla vettä niskaan ja laittoi jääpaloja lippiksen sisään. Kun toimitsija hetkeksi poistui saavin luota, hyppäsi joku ääliö paskaisin jaloin suoraan saaviin! Voi ihmisten tyhmyys! Onneksi olin ehtinyt oman osuuteni vedestä saada niskaan ennen sitä, mutta enhän toki tiedä oliko mahdollisesti kärkijoukoissakin ollut vastaavia järjen jättiläisiä uittamassa likaisia jalkojaan saavissa. Tuskin näitä hölmöjä kuitenkaan kovin montaa yhteen kisaan sattuu.
Toimitsijat olivat todella ystävällisiä ja auttavaisia. Yksi heistä tuli heti hakemaan pulloni ja täytti ne valmiiksi. Tällä huoltovälillä olin saanut syötyä toiset kaksi Jollos-palloa ja huollossa koitin jälleen syödä sipsejä mahdollisimman paljon, mutta ei tässä kuumuudessa oikein mikään maistunut. Täälläkin söin muutaman irtokarkin ja siivun melonia, eli hyvin vähillä energioilla taas mentiin. Sitten viimeiselle ja kuumimmalle osuudelle.
Huollon jälkeen alkoi suoraan jyrkkä nousu Devil´s Peakin reunalle, mutta onneksi ei ihan huipulle asti. Nousu oli todella jyrkkä ja pölyinen. Siinä oli kolmessa kohdassa kyltti: Crazy climbing. Keskipäivän aurinko pääsi paahtamaan koko tälle viimeiselle 10 km osuudelle ilman minkäänlaista varjoa. Aurinko kuumensi kalliot ja punahiekkaisen polun todella kuumaksi, joka hohkasi kuumuutta. Päivä oli lähes tuuleton, mutta silloin tällöin kevyesti puhaltava tuulenvirekin oli polttavan kuuma. Tukevasta aurinkorasvasta huolimatta tunsin, kuinka käsivarret alkoivat kärventyä. Nousu kulki upeiden vaaleanpunaisten, liilojen ja valkoisten kukkapensaiden välistä ja ne näyttivät kauniilta edessä kohoavaa vuorenseinämää ja sinistä taivasta vasten. En kuitenkaan kyennyt kaivamaan puhelinta esiin kuvatakseni maisemia, kun kuumuudessa ei riittänyt voimia mihinkään ylimääräiseen liikkeeseen. Näin jälkeenpäin asia hiukan harmittaa, koska tuon väriloiston olisin halunnut saada talteen.
Lopulta jyrkin nousu oli takana päin ja reitti jatkui jokseenkin tasaisena pitkin vuorenrinnettä kohti Kapkaupunkia. Tosin pieniä nousua ja laskuja oli koko ajan. Olin kuumuudesta niin uuvuksissa, etten pystynyt juoksemaan kovin pitkää pätkää kerrallaan edes tasaisella, vaan eteneminen oli kävely- ja juoksupätkien vuorottelua. Yritin kuitenkin juosta sen minkä pystyin, jotta pääsin pois täältä niin pian kuin mahdollista. Välillä mieleen hiipi ajatus, että en selviä täältä maaliin asti. Jokaisen mutkan takana odotin näkeväni jonkin puun, joka toisi edes pienen varjon, mutta turhaan.
Jossain vaiheessa näin kaukana edessä alhaalla kisakeskuksena toimivan rugbyhallin katot ja pieni toivo heräsi, että ehkä täältä selvitään. Mutta matkaa oli vielä jäljellä, paljon. Eteen tuli vielä yksi jyrkkä mutta lyhyt nousu. Nousun päällä oli pieni kalliolippa ja vihdoin hiukan varjoa! Istuin varjoon pariksi minuutiksi siinä toivossa, että keho hiukan viilenisi. Mutta ei auttanut kuin jatkaa matkaa. Aika pian tämän jälkeen huomasin kallioseinämässä pienen vesinoron, joka valui alas pensaikkoon. Koitin kerätä tästä norosta vettä lippikseen ja kaataa niskaan. Vesi oli kuitenkin niin lämmintä, ettei siitä oikein ollut apua. Sain kuitenkin kasvoja vähän kasteltua. Jatkoin matkaa ja hetken päästä tuli vastaan hiukan isompi vesinoro ja vesi oli viileää! Jes! Nyt sain lippiksellä kaadettua kunnolla vettä niskaan ja päähän ja kasteltua lippiksen aivan märäksi. Tämän jälkeen oli hetken aikaa helpompi juosta. Ilo jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi, kun paahteessa kaikki kuivuivat nopeasti ja hetken päästä oli jälleen tuskaisen kuuma.
Matka jatkui jälleen kävely- ja juoksupätkiä vuorotellen. Koitin kellosta arvioida jäljellä olevaa matkaa, mutta sekin oli haastavaa parin eksymisen jälkeen. Lopulta edessä oli jyrkkä lasku hiukan alemmas asfalttitielle. Juoksin tietä pitkin ja tunsin, kuinka asfaltista nousi polttava kuumuus sääriä pitkin ylöspäin. Asfaltti oli vielä pahempaa kuin kuumat, pölyiset polut. Lopulta näin edessäni puun, Dead Man’s Treen, jonka kohdalta reitti kääntyi alas kohti maalia. Tästä olisi matkaa jäljellä noin 3,5 km. Vedet olivat aivan loppu. Sitten näin jotain odottamatonta. Kangastus ehkä? Vesikanistereita ja saavi täynnä vettä sekä jääpaloja! Aivan mahtavaa! Tänne oli järjestetty ylimääräinen vesi- ja viilennyspiste. Toimitsija kaatoi vettä niskaani ja join lähes litran vettä. Pieni riski olisi, että tuollaisen vesimäärän jälkeen ei alamäkeen juokseminen onnistuisi eikä vesi lähtisi imeytymään, mutta ei mitään ongelmaa. Olin herännyt taas hetkeksi henkiin. Loppu oli hiekkaista ja kivistä tietä alamäkeen ja joen vartta kohti rugbyhallia ja maalia. Maali tuli vastaan lopulta yllättävän nopeasti, eikä kylillä tarvinnut juurikaan kierrellä asfalttikatuja pitkin, kuten usein muissa kisoissa, vaan polulta lähes suoraan maaliin.
Tämä oli ehkä vaikein juoksemani vuorikisa ikinä. Ainakin ylivoimaisesti hitain. Haastavuus tuli kuumuudesta. Reitti oli jyrkkä ja tekninen, mutta sitä on ollut moni muukin viime aikoina juoksemani kisa. Nousumetrejäkin tässä oli vähemmän kuin monessa muussa aiemmassa vuorikisassani, mutta niin vain tästä tuli kuitenkin raskain.
Reitti oli tosi kaunis. Maisemat Pöytävuoren päältä olivat kauniit. Ylhäältä näkyi koko Kapkaupunki ja Atlantin valtameri. Koska reitti ei ole kovin korkealla ja vuodenaika keväinen, oli kukkaloisto upea. Upeat vuoret, sinisenä heijastava meri ja värikkäät kukat. Reitillä oli jonkun verran puisia polkuja, tavallaan pitkospuita, jotka ovat tehty vaakapuista. Ne olivat suht tasaisia juosta, mutta paikoin ne olivat sen verran huonossa kunnossa, että piti juosta tosi varovasti. Sateella varmasti liukkaita.
Kisan jälkeen istuttiin hetkeksi oluelle ja vaihdettiin kisakuulumiset. En ollut Johannesta ja Bartia nähnyt heidän kisojen jälkeen, enkä tiennyt miten heillä oli mennyt, joten oli kiva kuulla kuulumiset.
Reitin merkkausta lukuun ottamatta tapahtuma oli tosi hyvin järjestetty ja siinä oli suuren maailmanluokan tunnelmaa. Tällainen kuumuus on tähän aikaan vuodesta harvinaista täällä ja seuraavana päivänä lämpötila jäi selvästi alle 20 asteen ja viileä tuuli puhalsi mereltä. Todella harmi, että juuri kisapäivälle osui tällainen sää. Mutta jos jotain hyvää haluaa tästäkin etsiä, niin ainakin sää oli kirkas ja näkyvyys joka puolelle hyvä. Pöytävuoren yllä kun leijuu usein sumupilvi, joka estää näkyvyyden. Kisasta jäi kuitenkin kokonaisuutena positiivinen fiilis. Ainakin näin jälkeenpäin muisteltuna.