Tämän vuoden hiihtovaellus suuntautui koilliskairaan ja Korvatunturille. Korvatunturi, joulupukin kotiseutu, sijaitsee itärajalla pitkällä rajavyöhykkeen sisällä. Alueella liikkuminen ilman rajavartiolaitoksen lupaa on kielletty. Haimme luvan hyvissä ajoin ja saimme vastauksen: ”Hakemuksessa tarkoitetusta toiminnasta ei ilmeisesti aiheudu vaaraa rajajärjestyksen tai rajaturvallisuuden ylläpitämiselle”. Ilmeisesti. Mutta mitään varmuutta asiasta ei toki meidän tapauksessa ole 😊. Meitä myös pyydettiin pitämään silmät auki ja ilmoittamaan kaikista havainnoista, joilla voi olla merkitystä rajaturvallisuudelle.
Kuluva talvi on ollut poikkeuksellisen huono koko Suomessa, Lappia myöten. Lunta on paikoin tullut ihan normaali määrä, mutta paikoin todella vähän. Tunturien huipuilla on rakkakivikko näkyvissä ja metsissä saattaa varpujen kärjet pilkistää hangen alta. Plussakelejä ja vesisateita on saatu ihan pohjoisimmassakin Lapissa. Joet ja purot ovat pääosin auki, joka vaikeuttaa kulkemista ja reittisuunnittelua, kun purojen yli ei pääse. Ja purojahan Lapissa riittää. Toisaalta juomavettä on helpommin saatavilla eikä kaikkea tarvitse sulattaa lumesta. Meidänkin kuuden päivän vaelluksen keskilämpötila päivisin oli plussan puolella ja useampana päivänä satoi pientä vesitihkua. Onneksi parina päivänä näkyi aurinkoakin.
Saavuimme yöjunalla Kemijärvelle, josta oli vielä n. 200 kilometrin ajomatka Kemihaaraan, vaelluksen aloituspisteeseen. Matkalla pysähdyimme jättämään yhden repun Samperin Savotta hotellille, koska meillä oli seuraavan viikon etätyöviikkoa varten mukana mm. läppärit, joita ei viitsi autoon jättää vaelluksen ajaksi.
Kemihaarassa olimme alkuiltapäivästä. Pakkasimme ahkiot ja lähdimme liikkeelle pienen lumisateen jälkeisessä nolla-kelissä. Reitti Korvatunturille on merkitty puisilla joulupukin naaman kuvilla. Reitillä meni myös kova ja leveä moottorikelkkaura, jota pitkin oli hyvä hiihdellä. Paitsi että lumi paakkuuntui suksen pohjaan ja teki etenemisestä raskasta. Alue on varsin tasaista, eikä suuria ylä- tai alamäkiä ole, paitsi viimeiset nousut Korvatunturille sekä Korvatunturinmurustalle. Silti pohdimme olisiko koko hiihtovaellus tätä suksilla kävelemistä, kun lumi tarttuu suksen pohjaan, eikä luista mihinkään.
Ensimmäinen leiripaikka oli Vieriharjun autiotuvan vieressä. Saavuimme perille juuri auringon laskiessa ja saimme teltan pystytettyä vielä päivänvalossa. Muut touhuilut menivät sitten otsalamppujen valossa. Autiotuvan pihapiirissä on kaikille avoin hirsisauna pienen puron varressa. Vaikka kovia saunojia olemmekin, emme viitsineet enää näin myöhään alkaa saunan lämmitykseen. Paluumatkalla sitten. Muutaman päivän maastossa olon jälkeen saunasta nauttiikin ihan eri tavalla.
Aamupalan jälkeen pakkasimme ahkiot ja lähdimme hiihtelemään Rakitsanojalle. Kartan mukaan talvireitti, jota pitkin tuo kelkkaurakin kulki, ei mene Rakitsanojan tuvan ohi, vaan kiertää kauempaa Rakitsansuon toiselta puolelta. Emme olleet varmoja, onko sitä kautta tuvalle mitään järkevää reittiä ahkion kanssa, joten päätimme hiihdellä kesäreittiä metsän läpi. Kiva oli päästä vaihteeksi hiihtelemään ihan umpihankeen, kuten talvivaellukseen kuuluukin. Tällä kertaa onneksi suksikin luisti, eikä lumi enää paakkuuntunut suksenpohjaan. Poroja, ja etenkin niiden jälkiä näkyi todella paljon.
Pystytimme teltan Rakitsanojan tuvan pihapiiriin. Vieraskirjan mukaan tuvalla ei ole käynyt yli kuukauteen ketään muita ja koko talven aikana vain muutama henkilö. Tupa sijaitsi kauniilla paikalla kahden suon välissä, pienen kukkulan päällä.
Kesäreittiä pitkin ei todennäköisesti pääsisi tätä pidemmälle, koska edessä oli useampi puro, jotka tänä talvena oli avoimena, eikä yli hiihtäminen onnistuisi. Lähdimme ilman ahkiota hiihtäen katsomaan seuraavaksi päiväksi reittiä suon poikki talvireitille, josta olisi mahdollista edetä Korvatunturille asti. Reitti löytyi helposti.
Lauhasta ja kosteasta talvesta aiheutuu se harmi, että makuupussit ja kaikki varusteet kastuvat tavallista pahemmin. Laitoimme tulet tupaan ja veimme makuupussit ja hiihtovaatteet sinne kuivumaan. Juomavedet sulattelimme lumesta kuitenkin teltassa. Siinä on oma tunnelmansa, kun istuu absidin reunalla ja tuijottaa pöhisevää bensakeitintä lumen hiljalleen muuttuessa vedeksi, tekemättä mitään muuta.
Alkuperäinen suunnitelma oli hiihtää Korvatunturilta suoraan Vieriharjulle saunomaan ja jatkaa sieltä Härkävaaralle ja Kemihaaran erämaahan. Mutta kuten jo aiemmin tuli todettua, niin purojen ylitykset eivät hiihtämällä onnistu, joten reittisuunnitelma muuttui lennosta. Kemihaaran erämaa-alueelle päästäkseen pitäisi ylittää leveä Kemijoki, joka ei tällä kelillä onnistuisi millään. Reitti tulisi siis kutistumaan.
Päätimme jättää teltan pystyyn Rakitsanojan tuvan pihapiiriin ja samoin ahkiot. Korvatunturille ei niitä muutenkaan kannattaisi kiskoa. Tärkeimmät varusteet vain repussa mukaan. Ajattelimme tehdä tuon reissun ihan rauhassa maisemia ihaillen ja palata vielä seuraavaksi yöksi Rakitsanojan rauhaan.
Korvatunturille starttasimme aamusta ilman ahkioita Rakitsansuon yli ja leveää kelkkauraa pitkin. Luisto oli taas oikein mainio. Leveä ja hyvin merkitty ura menee ihan Korvatunturille asti. Luultavasti siksi, että rajavartiostolla on muutakin tekemistä, kuin etsiä reitiltä eksyneitä vaeltajia metsästä. Reitti kulkee kauniin kuusi- ja mäntymetsän läpi loivasti ja tasaisesti nousten. Vasta viimeinen nousu huipulle on hiukan jyrkempi. Tässä kohtaa kuljetaan myös poroaidan läpi, jonka veräjä on muistettava sulkea huolellisesti, jotta porot eivät pääsisi Venäjän puolelle.
Joulupukin mökki oli osittain hautautunut lumeen, eikä siellä ole ollut kovin montaa kävijää koko talvena. Potkimme lunta pois oven edestä ja saimme kuin saimmekin oven kammettua auki. Tupa on pieni ja siellä on seinillä reittimerkkeinäkin käytettyjä ja talkootyönä tehtyjä puisia joulupukin naamoja. Seinällä roikkui myös muutama tonttulakki sekä parta. Niitähän piti tietysti sovittaa valokuvaa varten.
Korvatunturilla on myös yksi Suomen kuuluisimmista maisemavessoista, mutta sisällä ei ollut tarvetta käydä. Onneksi, sillä jyrkänteen reunalla sijaitsevalle vessalle kulkeva reitti oli täysin lumen peitossa. Ihailimme hetken maisemia, jonka jälkeen oli pakko lähteä alaspäin kohti metsän suojaa, koska tuuli oli täällä avoimella huipulla kova ja kylmä.
Söimme lounaan metsässä tuulen suojassa ja jatkoimme seuraavaksi Korvatunturinmurustalle, joka on toinen korkea tunturi lähialueella. Murustalle ei mennyt valmista uraa ja rinne on jyrkkä. Hiihtelimme upottavassa hangessa siksakkia ylöspäin. Ylhäältä on upea näköala Korvatunturille. Täällä on myös tulipaikka sekä tällä hetkellä varsin ajankohtainen maailmanrauhan merkiksi pystytetty valkoinen rauhanpaalu. ”Vallitkoon Rauha Maailmassa.”
Laskimme umpihangessa alas murustalta ja lähdimme paluumatkalle kohti Rakitsanojaa. Paluumatkalla näimme reissun ensimmäiset ihmiset, neljä rajavartijalaitoksen kelkkailijaa. He pysähtyivät kyselemään millä asialla liikutaan ja juttelemaan mukavia.
Oli hyvä idea jäädä Rakitsanojalle vielä toiseksikin yöksi, koska paluu Vieriharjulle sekä kovasti odotettu sauna olisi mennyt aika myöhäiseksi. Korvatunturin kierros kaikkinensa oli yli 20 kilometriä ja aikaa kului myös paikkojen tutkimiseen ja umpihangessa kahlaamiseen.
Seuraavana aamuna suuntasimme takaisin Vieriharjulle. Kun pääsimme pihaan, sieltä oli juuri lähdössä kaksi naista ja kaksi koiraa. Neljäs vaelluspäivä ja reissun ensimmäiset vastaan tulleet vaeltajat. Ei siis ollut ruuhkaa reitillä. Heidän lisäksi näimme vain yhden muun vaeltajan ja hänkin kulki eri suuntaan, joten rauhassa sai olla koko reissun.
Pystytimme teltan ja virittelimme tulet tupaan, jotta saimme taas makuupussit ja muut kastuneet varusteet kuivatettua. Tällä reissulla olemme hyödyntäneet tupia ihan surutta varusteiden kuivatukseen ja iltaakin on tullut istuttua tuvan lämmössä. Vaikka muuten kyllä nautin ulkona olemisesta vaelluksella.
Aloitimme saunan lämmityksen hyvissä ajoin. Sauna oli idyllinen hirsirakennus puron varressa ja olikin lauhan talven harvoja hyviä puolia, että puroon pääsi uimaan, kun jäätä ei ollut. Löylyt olivat erinomaiset ja saunottiin pitkän kaavan mukaan, moneen kertaan pulahtaen.
Seuraavana päivänä hiihdimme Manto-ojan tuvalle. Alkumatka oli kelkkauraa, mutta sen jälkeen siirryimme taas umpihankeen hiihtämään. Vaikka kelkkauralla on helppoa edetä, tuo umpihanki kuitenkin enemmän talvivaelluksen fiilistä. Manto-ojan tuvallakaan ei ollut muita ja pystytimme teltan pihapiiriin, omaan rauhaan. Aurinko hiukan pilkisteli pilvien lomasta ja ilta oli kaunis. Kävimme hiihtelemässä pienen iltaretken lähialueen soilla auringon laskiessa.
Seuraavana aamuna teltassa herätessäni luulin kellon olevan vasta aamuyön aikoja, kun ulkona näytti olevan niin pimeää. Vaikka olemmekin joka päivä heränneet ennen auringonnousua, ovat aamut olleet kuitenkin valoisia. Mutta syy selvisi pian. Teltta oli lumikerroksen peitossa. Yöllä oli satanut useampi sentti lunta. Maisema oli muuttunut kauniin talviseksi.
Tänään oli aika palata takaisin Kemihaaran parkkipaikalle. Lumisateen takia keli oli taas raskas. Meidän eilinen hiihtoura oli satanut umpeen ja lumi tarttui taas suksien pohjiin. Mutta sää oli kaunis ja aurinko paistoi pilvien lomasta. Söimme vielä viimeisen retkilounaan juuri ennen paluuta parkkipaikalle.
Ajoimme takaisin Savukoskelle Samperin Savottaan, johon olimme yhden repun ennen reissua jättäneet. Olimme varanneet sieltä huoneen sekä rantasaunan. Pizza maistui oluen kera ja puusaunan löylyt olivat hyvät ja Kemijoen avanto virkistävä. Samperin Savotalla on ihan mielenkiintoinen historia. En aiemmin tiennyt, että sana samperi, joka on yleistynyt suomen kielessä jonkin asteiseksi kirosanaksi, on peräisin 1900-luvun alun metsäpäällikön Hugo Sandbergin nimestä, joka suomalaisessa suussa taipui muotoon Iso-Samperi. Samperin savotta.
Seuraavana päivänä jatkoimme vielä Ylläksen suuntaan erämökille viikonlopun viettoon. Mökille ei ole tietä, vaan sinne on hiihdettävä ahkioiden kanssa lähimmältä parkkipaikalta noin kolme kilometriä. Eli rauhaa, saunomista ja hyvää ruokaa luvassa. Ilman sähköä ja nettiyhteyttä. Elämän yksinkertaisuutta.
