Olin jo pidemmän aikaa suunnitellut osallistuvani joskus Endurance Kainuun järjestämään Ruthless Raja hiihtoon, mutta tapahtuman järjestäminen lopetettiin heti koronavuosien alkaessa. Tänä talvena huomasin, että tapahtuma on jälleen palaamassa, tosin ilman pisintä 100 mailin matkaa. Pisin matka tänä vuonna oli 100 km ja siihen sitten ilmoittauduttiin. Ajankohta on myös siirtynyt helmikuulta maaliskuulle.
Ruthless Raja hiihdetään moottorikelkalla Itärajalle ajettua latua pitkin. Tapahtuma on tarkoitettu vain perinteiselle hiihtotyylille, eikä kyseessä ole kilpailu, vaikka ajanotto tapahtumassa onkin. Kaikki palkinnot arvotaan osallistujien kesken, eikä sijoitusten mukaisia palkintoja jaeta.
Seurasimme jännityksellä sääennusteen kehittymistä pitkin viikkoa, joka lupasi runsaasti uutta lunta tapahtumapäivän aikana. Sekä kovaa tuulta. Ei tulisi helppo reissu. Etelä-Suomen lumenpuutteen takia emme ole päässeet tänä talvena kovinkaan montaa kertaa hiihtämään. Yksi hiihtoviikko Ylläksellä juuri ennen tapahtumaa ja muutama kierros Etelä-Suomen lumetettuja rinkuloita. Vanhoilla pohjilla ja sisulla siis liikkeelle.
Bussikuljetus lähtöpaikalle starttasi Hotelli Kiannon Kuohujen edestä lauantaiaamuna klo 5:45. Tätä ennen oli hotellin varhaisaamiainen, joka ei oikein maistunut. Väkisin syöminen sai aikaan hiukan huonon olon.
Lähtöalueelle Arolan maatila- ja erälomiin Ruhtinansalmelle saavuimme 10 asteen pakkasessa. Startti oli kello 8. Tälle matkalle ilmoittautuneita oli alun perin 82, mutta muutamat jättivät tulematta. Ehkä juuri huonon sääennusteen takia. Silti kesti useita minuutteja, ennen kuin koko lähtöryhmä oli päässyt liikkeelle kapealle yksiuraiselle ladulle.
Tässä vaiheessa sää oli vielä hyvä ja pakkanenkin alkanut hiukan lauhtua. Suksi toimi hyvin ja luistoakin oli sen verran, että loivasti kumpuilevalla ladulla pelkäsin laskevani edellä menevien päälle, kun jarrutus- tai väistämismahdollisuutta kapealla uralla ei ollut. Tätä iloa ei kuitenkaan kestänyt kauaa.
Reitti kulkee pitkän matkan rajavyöhykettä pitkin, seuraillen keltaisia rajamerkkejä. Alkumatka hiihdettiin metsäisellä osuudella, jossa oli pieniä ja mutkaisia nousua ja laskuja. Kaiken kaikkiaan reitti on hyvin tasainen. Vain muutama lyhyt, mutta vaarallinen lasku. Vaaralliseksi laskun teki kapea ja mutkainen ura, jossa ei pystynyt jarruttamaan ja latu-ura oli huono. Nousumetrejä kertyi kaikkiaan vain n. 700 m. Laskua suurin piirtein saman verran.
Tapahtumaohjeen ja kartan mukaan ensimmäinen huolto oli Martinselkosen Eräkeskuksessa 26 km kohdalla, mutta se tulikin vastaan hiukan yllättäen jo 19 km kohdalla. Tässä vaiheessa juotava kelpasi hyvin, mutta syöminen ei vielä oikein maistunut väkisin syödyn aamupalan jäljiltä. Huolloissa oli tarjolla vain leipää, joka ei minulle muutoinkaan maistu suorituksen aikana. Söin kuitenkin puolikkaan sämpylän, josta toisen puolen pakkasin reppuun, ja sieltä se löytyi sunnuntai-iltana. Hiihtäessä haasteena on riittävä juominen ja syöminen. Se kun vaatii aina pysähtymistä, sauvojen lenkkien poisottamista, hanskojen riisumista ja repun välppäämistä, joten kovin usein ei viitsisi pysähtyä syömään tai juomaan, joka sitten kostautuu neste- ja energiavajeena. Pitäisi varmaan jokin hiihtoon tarkoitettu juomaletkusysteemi hommata.
Kun lähdimme liikkeelle huollosta, alkoi lumisade. Aika pian reitti muuttui myös avoimeksi suomaisemaksi tai järvenselkien ylityksiksi, joissa kova tuuli ja lumisade tuiskutti latu-uran tukkoon. Näkyvyys oli huono. Lämpötila on kohonnut nollan tuntumaan ja lumi alkoi tarttumaan suksen pohjaan ja luisto oli hävinnyt täysin.
Edessä oli tapahtuman pisin, 38 km pituinen huoltoväli. Tällä välillä pysähdyimme kerran syömään ja juomaan. Tämäkin pysähdys venyi aivan liian pitkälle, koska maasto oli avointa ja tuulista, ja suunnittelimme pysähtyvämme vasta suojaisessa paikassa. No sellaista ei kovin pian vastaan tullut. Hiihdimme yli 20 km edellisestä huollosta, ennen kuin löytyi hiukan suojainen paikka tauolle. Tässä kelissä tuokin oli pitkä matka. Sormet jäätyivät nopeasti repun kanssa säätäessä.
Seuraava huolto oli Puraksessa kellon näyttäessä 58 hiihdettyä kilometriä. Puraksen huolto oli ulkohuolto, eli pienellä parkkipaikalla vain vettä ja urheilujuomaa tarjolla. Juotava maistui taas hyvin, kun kelin takia matka eteni hitaasti ja raskaasti. Söimme myös omia eväitä.
Huollosta lähdettyämme seuraavalla suoalueella tuli vastaan moottorikelkka latulaite perässään. Kelkan tarkoitus oli avata umpeen tuiskunnut latu, mutta kelkan hävittyä horisonttiin, oli latu tuiskunnut jo umpeen. Ilman rajavyöhykkeen keltaisia merkkejä ja moottorikelkkauran puisia tolppia reittiä olisi ollut mahdotonta seurata. Toki reitiltä eksymisen huomasi nopeasti siinä, kun suksi upotti reilusti enemmän. Lumen alla moottorikelkkaura oli kuitenkin kova. Siitä huolimatta jotkut eksyivät reitiltä, koska latu-ura hävisi kokonaan lumen alle. Latukelkka oli avannut kärjelle latua useampaan kertaan, mutta meille muille vain tämän yhden kerran.
Matkanteko alkoi pikkuhiljaa painamaan ja lumessa tarpominen väsytti nilkat, polvet ja lonkat. Umpihangessa kapea suksi muljahtelee ikävästi ja nilkat pyörähtelevät. Lumisade sekä tuuli yltyivät päivän mittaan. Enää ei kannattanut edes yrittää puhua mitään, kun tuuli vei sanat mennessään, eikä edes huutamalla saanut ääntä kuuluviin tuulen ujelluksen yli. Eikä tässä vaiheessa juttu luistanut muutenkaan, kaikki energia meni eteenpäin selviämiseen.
Viimeiseen huoltoon Raatteen Portille ehdimme vielä valoisaan aikaan. Kellossa oli matkaa 74 km. Tämä oli dropbag huolto ja tarjolla oli jälleen leipää sekä vettä, mehua ja urheilujuomaa. Sain puolikkaan leivän syötyä, mutta lisäksi ihan hyvin omia eväitä; karkkia, jolloksia sekä sipsiä. Vaihdoin päälle kuivan paidan ja kuivat hanskat. Matkan jatkaminen ei huvittanut yhtään, mutta maaliin halusin. Pakko lähteä liikkeelle, jotta joskus pääsee poiskin.
Lähdimme viimeiselle 25 km pituiselle etapille kohti maalia. Laitoimme huollossa jo valmiiksi otsalamput päähän, vaikka päivänvaloa riitti vielä hetkeksi. Mutta ei tarvitsisi sen takia pysähtyä reppua kaivelemaan. Viimeinen etappi oli maisemien suhteen hiukan tylsä, mutta suurin osa siitä meni pimeässä, joten ei haitannut. Reitti kulki osittain autotien viertä kevyenliikenteenväylää ja osittain tien vieressä kulkevaa moottorikelkkauraa kohti Suomussalmen kylää.
Lämpötila oli onneksi painunut hiukan pakkasen puolelle, joten lumi ei enää niin pahasti tarttunut suksen pohjaan, vaikka eteneminen hangessa olikin hidasta ja raskasta. Nyt tuuli oli yltynyt lähes myrskyksi ja piiskasi kasvoja pienten pistävien neulasten tavoin. Naama oli aivan umpijäässä. Vastatuulessa ei meinannut päästä eteenpäin ollenkaan. Monella muulla oli vielä ongelmia suksenpohjien kanssa ja ohitimme pari seuruetta suksien putsauspuuhissa. Kova tuuli kinosti lunta kelkkauralle paikon jopa polveen asti. Mutta vauhti ei olisi tästä varmasti enää parantunut, vaikka ura olisi muuttunut miten hyväksi tahansa.
Vihdoin tuli näkyviin kylän valot kaukaisina pisteinä. Mutta maali ja Hotelli Kiannon Kuohut ei vain tuntunut lähestyvän. Hiihdimme pitkän matkan järven reunaa, tai siltä se tuntui, ennen kuin vastaan tuli alikulkutunneli ja vihdon hotellin piha. Maalissa olimme ajassa 13 h 30 min. Olin aivan loppu ja joka paikkaa särki. Ei se ollut nähtävästi helppoa muillakaan, kun ensimmäinen maaliintulijakin oli käyttänyt reitillä aikaa 9 tuntia. Raahustimme suoraan huoneeseen vaihtamaan kuivaa päälle ja sen jälkeen maalikeittoa syömään.
Tapahtumassa oli mukana Summit Suomi ohjelmasta tuttu Metsuri-Satu. Tulimme maaliin ennen häntä 😊
Maksimiaika oli 14 tuntia. Huonon kelin takia useamman hiihtäjän matka katkesi viimeisen huollon cutoffiin. Kärkijoukoistakin useampi keskeytti urakan tähän huoltoon. Maalin sulkeutuessa klo 22, oli moni cutoffin selvittänyt vielä matkalla kohti maalia. Näin huonoon keliin ja matkan venymiseen ei olleet järjestäjätkään osanneet varautua. Maalissa ei ollut tarjolla mitään muuta, kuin hotellin tarjoilema keitto. Hotelli sulki kuitenkin ovensa klo 22 ja korjasivat keitot pois, joten viimeiset maaliintulijat eivät todennäköisesti saaneet maalissa mitään syötävää. Ellei järjestäjät sitten onnistuneet saamaan heille dogbageja hotellilta, en tiedä.
Lauantai-iltana ei oikein jaksanut fiilistellä maalinpääsyä ja talvisodan hengessä hiihdettyä urakkaa. Halusin vain nukkumaan. Seuraavana päivänä oli upea aurinkoinen talvipäivä ja pikku pakkanen. Olisipa tällainen sää osunut hiihtopäivälle! Retki olisi ollut varmasti ihan toisenlainen ja suomaisemissa olisi riittänyt ihasteltavaa. Vaikka onhan se näin jälkeen päin aika voittajafiilis, että tuossa kelissä on maaliin selvinnyt.