Viime vuosina olen kiertänyt kaukaa UTMB-merkkiset kisat, mutta nyt sattui sen verran mielenkiintoinen tapahtuma upeassa kohteessa, joten oli hyvä syy tehdä poikkeus vahvistamaan sääntöä. Kisa juostaan Argentiinan Tulimaassa, Ushuaiassa. Kun laitoin nimeni listalle 34 km matkalle, en tiennyt tapahtumasta vielä kovin paljoa. Reittiä tai muitakaan speksejä ei ollut julkaistu. Ainoastaan kuvia aiemmilta vuosilta vanhalta reitiltä. Kisa oli uudistettu kokonaan.
Alkuvuodesta alkoi speksit pikkuhiljaa tarkentua ja samalla selvisi, että lähtö ja maali ovat aiemmasta poiketen muutaman kymmenen kilometrin päässä Cerro Castorin hiihtokeskuksessa. Bussikyyti siis tiedossa mennen tullen. Mutta tällä järjestelyllä saatiin koko kisareitti vuoristoalueelle, eikä varsinaisia autoteitä tai kaupungin katuja tarvitse juosta yhtään. Kisan pakollisissa varusteissa tuli vastaan myös pieni yllätys: kynttilä ja sytkäri. Ensin en osannut arvata, mikä tuon kynttilän tarkoitus hyvin tuulisella alueella on, mutta sekin selvisi aikanaan. Jos olisi joutunut keskeyttämään kisan vuoristossa, jossa apua joutuu odottamaan pitkään, voisi kynttilän avulla yrittää tuoda lämpöä avaruuslakanan sisään. Teoriassa ihan hyvä ajatus. Käytännössä olisin luultavasti polttanut koko avaruuslakanan.
Johannes oli alun perin ilmoittautunut tapahtuman perusmatkalle, joka täällä tarkoitti 130 kilometriä. Mutta viime hetkellä hän vaihtoi samalle matkalle kanssani. Olipa kiva juosta ensimmäistä kertaa kisa yhdessä! Hiihto- ja seikkailukisoja ollaan aiemminkin menty yhdessä, mutta ei koskaan juoksukisaa.
Ushuaiassa sää on hyvin vaihteleva ja arvaamaton. Siellä myös tuulee usein. Maaliskuun loppupuolella siellä on alkusyksy. Lämpötilat vaihtelevat 5-15 välillä ja ylempänä vuorilla on kylmempää, jopa yöpakkasia. Pari päivää ennen kisaa vuorille satoi myös lunta, joka teki maisemista entistä kauniimman.
Kisan startti oli perjantaiaamuna klo 9, mutta bussi lähti Ushuaian keskustasta 7:30 kohti Cerro Castoria. Matka kesti puolisen tuntia. Sää oli tihkusateinen ja sumuinen. Vettä oli satanut myös edellisenä päivänä, joten reitillä tulisi olemaan märkää.
Lähdin liikkeelle pitkähihaisessa paidassa, jonka päälle laitoin Sambapaidan lähinnä koristeeksi ja päälle vielä Sambatakin. Reitti lähtee suoraan nousemaan ylös Cerro Castorin laskettelurinteen päälle. Aika nopeasti sai Sambatakin riisua. Alusta oli enimmäkseen hiekkatietä. Sellaista laskettelurinteen huoltotietä, jossa eteneminen oli helppoa. Mutta samanlaista hiekkatietä tultiin sitten toiselta puolelta alas ja kävi juuri niin kuin pelkäsinkin; sain etureidet juoksemalla kipeäksi ensimmäistä kertaa elämässäni. Treenit, etenkin mäkitreeni ja pitkät lenkit ovat jääneet olemattomiin viime syksyn Monte Rosan kisan jälkeen ja se kostautui nyt tällaisessa hyvin juostavassa alamäessä pahasti. Alamäkeä oli useita kilometrejä ja se oli tosiaan hyvin juostavaa. Ja mehän juostiin alas vauhdilla, joka sai etureidet todella jumiin. Hiukan ennen huoltoa ylitettiin vuolaasti virtaava joki kahlaamalla. Vesi ylettyi joen keskellä puoleen reiteen ja virta oli aika voimakas. Tässä sai tehdä ihan töitä yli päästäkseen. Pienempiä joen ylityksiä tulisi vastaan vielä useita ja yksi vielä vähän syvempi, mutta siitä myöhemmin.
Ensimmäinen huolto oli 13 km kohdalla Llanosissa. Viileän sään takia vettä oli kulunut aika vähän, joten pulloja ei ollut tarvetta täyttää. Lisäksi minulla oli repussa vielä yksi pakollinen varalötkö. Nappasin huollosta muutaman sipsin ja karkin ja matka jatkui.
Edellisellä etapilla olimme saaneet jo pienen maistiaisen Ushuaian soista, mutta nyt niitä oli edessä enemmänkin. Samoin kuin mutaisia polkuja ja suuria, puoleen sääreen yltäviä vesilammikoita. Kengät ja vaatteet oli tässä vaiheessa jo läpimärät, joten kasteleminen ei haitannut, mutta vesilätäköissä on se ikävä puoli, että etukäteen ei voi tietää kuinka syviä ne ovat ja mitä siellä on pohjalla. Läpi juostessa tuli ikäviä ylläreitä vastaan, kun vesi olikin yllättäen arvioitua syvempää tai pohja upottavaa mutaa, johon kenkä jää jumiin tai muuten vaan epätasaista. Yritin siis parhaani mukaan kierrellä isommat lätäköt.
Ushuaian soisuus yllätti. Täällä on todella paljon suota, joka ainakin näiden sateiden jälkeen oli märkää ja upottavaa. Itsekin kävin pariin kertaan koko jalan mitalta suossa tai mutavellissä. Ylös sai taiteilla aina varovasti, jotta kenkäkin seuraisi jalan mukana, eikä jäisi mössöön. Seuraava huoltoväli oli profiilikartan mukaan melko tasainen, mutta lähes pelkkää suota ja jokunen mutainen metsäpolkupätkä. Alun alamäkirallattelu ja tämä raskas maasto alkoi viemään voimia.
Toinen huolto Valle de Lobosissa oli myös nopea, vaikka toinen pulloista piti täyttää. Pari kourallista evästä suuhun. Nyt aurinko oli alkanut paistamaan ja sää lämpeni. Mutta enää en tarjennut riisua hetkeä aiemmin takaisin päälleni pukemaa Sambatakkia. Näin kroppani yleensä toimii. Alkuun puskee hiki, etenkin kun lähtee suoraan ylämäkeen, mutta jonkin ajan kuluttua hikoilu loppuu, syke tasaantuu ja kroppa siirtyy dieselsuorittamisen moodiin. Ja tulee helposti kylmä, vaikka vauhti pysyisi samana.
Aika pian huollon jälkeen lähdettiin toiseen isompaan nousuun. Tällä pätkällä oli vuorten keskellä kaksi lagunaa, joista ensimmäinen, Laguna Turquesa oli todella upea. Pidettiin ylämäessä tasaista vauhtia ja ohitettiin monia. Yleensä olen itse tientukkeena ylämäissä ja ohittelen alamäissä, mutta täällä tuntui olevan paljon hötkyilijöitä. Eli heitä, jotka spurttaavat kovalla vauhdilla ylöspäin muutaman kymmenen metriä ja jäävät sitten polun varteen puuskuttamaan ja nojailemaan sauvoihin. Se harvemmin on tehokkaampi taktiikka kuin tasainen ja rauhallinen yhtäjaksoinen eteneminen.
Viimeinen huolto oli heti vuorelta alas tullessa Fin del Mundossa. Loppumatka olikin sitten joen vartta melko tasaista tai jopa loivaa alamäkeä, mutta hyvin soista ja upottavaa. Todella raskasta. Joen ylitimme taas kahlaamalla useamman kerran. Yksi ylityksistä oli vähän leveämpi ja syvempi ja kaivoin puhelinta jo valmiiksi taskusta, ajatuksena, että saisi edes yhdestä ylityksestä kuvan. Puhelinta räplätessä astuin hiukan reitiltä sivuun ja humpsahdin jokeen vyötäröä myöten. Samalla puhelin lensi kädestä. Se päätyi onneksi mutaiselle joentörmälle, josta sain sen nopeasti napattua, ennen kuin se valui jokeen. Hyvä tuuri, sillä tuosta virtaavasta joesta sitä tuskin olisi enää löytänyt. No, tulipahan ainakin kengät ja vaatteet huuhdeltua savesta ja suoturpeesta.
Maaliin Cerro Castorin hiihtokeskukseen tultiin ajassa 5:48 ja kuuluttaja kuulutti meidät Kreikkalaisina. Samapa tuo, samalta mantereelta kuitenkin. Saimme mitalit kaulaan ja Finisher paidat. Sijoitukseni oli 61/237 ja ikäsarjassa 4/28.
Aika nopeasti piti vaihtaa kuivaa vaatetta ylle, koska vaatteet olivat aivan läpimärkiä, niin kylmä alkoi tulla nopeasti, vaikka sää oli tässä vaiheessa lämmin ja aurinkoinen. Maalialueella vallitsi karnevaalimeininki ja ihmisiä istui nauttimassa lämmöstä ja kisatunnelmasta. Me suuntasimme kuitenkin aika pian bussiin ja kohti Ushuaiaa.
Kisa oli hyvin järjestetty ja reitti hyvin merkitty. Toimitsijat olivat ystävällisiä ja kaikki toimi hyvin. Suon määrä tosiaan yllätti ja teki kisasta todella raskaan, vaikka nousua ei ollut kuin noin 1500 metriä, eikä alusta muuten ollut kovin tekninen. Yleensä tykkään soista. Ne ovat kauniita. Mutta kilometritolkulla niiden läpi juokseminen käy kyllä työstä.