Bolivia
Olimme kierrelleet Perussa reppureissaten jo kaksi viikkoa (linkki tekstiin: http://jankhaltajaatikolle.blogaaja.fi/2025/08/22/peru-ja-bolivia-viidakosta-vuorille-osa-1/) ja seuraavaksi ylittäisimme rajan Bolivian puolelle. Olimme nyt Punossa, josta hyppäämme aikaisin aamulla Cuscosta lähteneeseen yöbussiin. Saimme hotellilta aamiaispaketin ja suuntasimme valmiiksi tilatulla taksilla bussiasemalle. Olimme matkalla Bolivian puolelle ja maailman korkeimmalla sijaitsevaan pääkaupunkiin La Paziin. Tämä bussimatka oli pakko tehdä päivällä, koska raja on auki vain päivisin.
Torkuimme bussissa siihen asti, että tulimme rajalle. Rajalla meidän piti nousta bussista ja ottaa myös rinkat tavaratilasta. Tavaroiden kanssa kävelimme ensimmäiselle luukulle, jossa saimme passiimme Perusta poistumisleiman. Sitten seuraavalle luukulle, jossa saimme Boliviaan saapumisleiman. Täällä on tärkeää huolehtia, että nämä molemmat leimat tosiaan tulevat passiin, koska muuten voi tulla vaikeuksia. Tämä sujui kuitenkin yllättävän helposti, kun molemmat tiskit olivat samassa paikassa. Joskus toinen leimauspiste voi olla rajavyöhykkeen toisella laidalla, ehkä jopa kilometrinkin päässä.
Seuraavaksi tavarat pitäisi viedä tullin läpi ja läpivalaista. Tässä kohtaan alkoikin sitten tulla haasteita. Tullimies nimittäin pyysi puhelimesta QR-koodia. Emme lainkaan ymmärtäneet mistä hän puhui. Meidän bussi oli lähtenyt illalla Cuscosta, mutta me hyppäsimme kyytiin aamulla matkanvarrelta Punosta. Kuski oli kuulemma Cuscossa ohjeistanut kaikkia täyttämään valmiiksi Formulario n⁰ 250 sivustolla maahantulokaavakkeen, josta saa QR-koodin. No meille hän ei enää Punon kohdalla asiasta muistanut mainita. Onneksi raja-asemalla oli wifi käytössä ja saimme tuon lomakkeen täytettyä lennosta. Kävelimme kamojemme kanssa ulos rakennuksen toisesta päästä, jossa bussi jo meitä odottelikin.
Bolivian puolella tiet olivat vielä huonomassa kunnossa ja rajan lähellä rekkajonot pitkiä ja holtittomia. Rekkoja oli pysäköity mihin sattuu ja niitä ajeli vastaan meidän kaistalla. Jouduimme odottelemaan pitkän ajan, että pääsimme jälleen etenemään. Nyt aurinko oli alkanut lämmittämään kunnolla ja bussissa alkoi olla todella kuumaa. Ei minkäänlaista ilmastointia tai edes puhallusta. Nälkäkin alkoi jo olemaan. Loppumatka oli aika tuskainen. Onneksi tämä oli ainoa pitkänmatkan päiväbussi meidän reissulla.
Pääsimme La Pazin bussiasemalle, josta kävelimme noin kilometrin matkan hotellille. Ensimmäiseksi suuntasimme vaihtamaan rahaa ja lounaalle.
Boliviassa on kaksi vaihtokurssia. Virallinen ja epävirallinen. Virallista kurssia käyttävät pankit ja pääasiassa kaikki korttimaksut menevät virallisen kurssin mukaan, joka on huono. Virallinen kursi oli 6,9 eli eurolla saa 6,9 boliviaanoa. Epävirallinen kurssi, jota käytetään mm. rahanvaihtopisteissä, vaihteli 13-14 välillä, eli yhdellä eurolla sai 13-14 boliviaanoa, siis puolet enemmän. Täällä ei kannattanut rahaa nostaa eikä kortilla maksaa. Meillä oli mukana sekä dollareita että euroja ja vaihdoimme niitä rahanvaihtopisteissä tuolla epävirallisella kurssilla. Tämän lisäksi kaduilla olisi ollut jos jonkinlaista rahanvaihtajaa, mutta niihin ei kannata sortua, vaikka halvalta kuulostaisi. Monissa paikoissa dollarit käyvät suoraan maksuvälineenä, koska se on täällä haluttu valuutta. Joissain paikoissa olisi myös eurot käyneet.
Kiertelimme kaupungilla. La Paz on varsin värikäs kaupunki. Täällä on paljon seinämaalauksia, kujien yläpuolella roikkuu sateenvarjoja tai erivärisiä lippuja. Kadut ovat täynnä myyntikojuja kaiken kirjavine villavaatteineen. La Pazissa on turismia, mutta ei mitenkään tungokseen asti. Turistimyyntipisteet keskittyvät lähinnä parille kadulle ja katukuvassa näkyy enimmäkseen paikallisia ihmisiä, jotka ostavat omat ruokansa ja päivittäistavaransa ja palvelunsa näistä samoista kojuista. Monessa kojussa oli myynnissä rakennus- ja sisustustarvikkeita, elektroniikkaa, muovikalusteita ja muuta sellaista, jota turistit täältä eivät edes ostaisi. Täällä on myös noitatori, eli katuosuus, jonka kojuissa myydään noituuteen ja shamaaniuteen liittyviä esineitä. Esimerkiksi kuivattuja laaman tai lampaan sikiöitä, erilaisia amuletteja, rohtoja ym.
Kaupunki on myös aika roskainen ja likainen. Aamuisin vihreisiin haalareihin pukeutuneet siistijät lakaisivat roskia kasaan ja keräsivät jätesäkkiin tai suoraan roska-auton kyytiin, mutta kaupungin ulkopuolella kaikki jätteet heitetään kaduille, eikä niitä kukaan sieltä siivoa. Näky oli välillä aika kuvottavaa. Myös ilmansaasteet on täällä suuri ongelma. Autokanta on vanhaa ja bensan laatu huonoa. Autojen perässä leijailee paksuja pakokaasupilviä ja huonokuntoisilta teiltä nousee ilmaan jatkuvaa katupölyä.
Perussa ja Boliviassa on paljon kulkukoiria, jotka säälittivät itseäni todella paljon. Etenkin talviaikaan lämpötilan vaihtelut ovat suuria ja vuoristossa yöt voivat olla pakkasella. Paikalliset ovat pukeneet monille kulkukoirille villa- tai fleecetakit. Tämä on sinänsä hieno ele, mutta niitä ei ole kukaan ottamassa pois päivällä, kun aurinko saattaa lämmittää ilman pariin kymmeneen asteeseen. Koirille on myös rakennettu pieniä koppeja sinne tänne katujen varsille. Monet myös heittävät ruuantähteet kadulle koirille. Etenkin ravintoloista tähteitä kertyy paljon. Koirat kulkivat kaduilla pienissä ryhmissä ja näytti ihan siltä, kuin ne kokoontuisivat porukalla kadunkulmiin ”iltapäiväkahville” vaihtamaan kuulumisia.
La Pazin yllä kulkee kaupungin erikoisuus eli köysirataverkosto. Köysirata on osa julkista liikennettä ja reitit risteävät eri suuntiin. Tämä tuntui olevan hyvä ratkaisu ahtaaseen ja täyteen rakennettuun kaupunkiin. Gondolivaunusta on hyvät näköalat yli tiiviisti rakennetun kaupungin. Taustalla kohoaa massiivisen Illimanivuoren luminen huippu 6438 metrin korkeuteen.
Ajelimme köysiradalla useamman reitin läpi ihan vain kaupunkia katsellaksemme ja jäimme pois kaupungin toisella laidalla. Nappasimme taksin kohti Moon Valleyta eli Kuulaaksoa. Kuulaakso on alue, jossa on pilarimaisia kalliomuodostelmia. Tai tämä ei varsinaisesti ole kalliota, vaan ehkä enemmänkin kovettunutta savea, joka pitää kiveä sisällään. Kuulaakso ei kuitenkaan ollut auki jostakin työntekijöiden juhlapäivästä johtuen. Kiipesimme alueen viereisille kallioille, jossa oli tätä samaa paasimuodostelmaa. Täältä näki myös pitkälle alueen sisäpuolelle. Täältä ylempää katsottuna kuulaakso vaikutti aika vaatimattomalta, koska alueelle on rakennettu koko ajan enemmän ja enemmän taloja. Netissäkin taisi olla aiheesta jokin kirjoitus, että alue on menettänyt ison osan viehätyksestään rakentamisen takia. No me kiertelimme alueen viereisiä kivimuodostelmia ja kalliopaaseja ja luulen, että saimme näin alueesta ihan yhtä hyvän kuvan kuin aitojen sisäpuoleltakin. Ei siis tarvitse palata tänne enää seuraavana päivänä uudelleen.
Seuraavana päivänä kiertelimme kaupungilla ja kävimme Cocamuseossa, joka oli mielenkiintoinen ja jossain määrin ehkä vähän ahdistavakin. Museo kuvasi cocan historian lisäksi myös alueen huumeongelmaa. Museossa ei saanut kuvata, joten kuvia sieltä ei ole.
Hintataso on Boliviassa ja Perussa edullinen. Etenkin Boliviassa on suorastaan halpaa. Kahden hengen hyvän ruoka-annoksen juomineen (alkoholittomia mehuja, mutta ei alkoholikaan juuri sen enempiä maksa) sai kympillä. Paikallisbussi maksoi 0,20 euroa. Hotellihuoneen saa parilla kympillä. Taksikyydinkin saa parilla eurolla. Perun turstialueilla, kuten Cuscossa hinnat ovat hiukan kovempia, mutta ei sielläkään kallista ole.
Meillä oli varattuna vielä samalle illalle yöbussi Uyuniin. Olimme varanneet hiukan paremman, mutta myös kalliimman bussin tähän Uyunin reissuun. Bussissa oli tarjolla illallinen sekä aamiainen ja käytössä oli myös wifi. Tarjolla oli myös viltti ja tyyny. Siisteydestä huolehdittiin tarkasti ja sisään astuessa vastaan leijaili pesuaineen tuoksu. Bussi lähti bussitoimiston edestä, jossa oli mukavampi odotella kuin bussiaseman ruuhkassa.
Uyuni
Saavuimme Uyuniin aamulla mukavan bussimatkan jälkeen. Oppaamme Alberto oli meitä vastassa ja vei meidät aamiaiselle kahvilaan. Hän lähti sillä välin pakkaamaan autoa. Boliviassa on bensasta pulaa monestakin syystä, mutta oleellisin syy on pitkäaikainen talouskriisi ja dollareiden puute, joten Bolivian on vaikea ostaa bensaa ulkomailta. Bensa-asemille on siis pitkät jonot, ja meidän eri retkien oppaidemme ajasta osa meni polttoaineita jonotellessa. Uyunin suola-aavikolle piti maasturin katolle pakata myös kolme kanisteria bensaa, koska aavikolla ei ole huoltoasemia lainkaan. Tankkaaminen tapahtuu suoraan auton katolta.
Valitsimme retken Ruta Verden kautta, josta olimme kuulleet positiivista palautetta. Suosittelijoissa oli myös suomalainen pariskunta, joten arvelimme ymmärtävämme retken tason samalla tavalla. Halusimme privaattiretken, eli vain me ja opas. Tämä oli toki hiukan kalliimpi vaihtoehto kuin ryhmämatka, mutta varmasti paljon antoisampi. Myöhemmin näimme jeeppejä, joista purkautui ulos 6-7 asiakasta oppaan lisäksi. En usko matkanteon olleen kovin mukavaa. Ajoa kertyy kuitenkin kolmen päivän reissulla noin 1000 kilometriä.
Aamiaisen jälkeen lähdimme ajamaan kohti suola-aavikkoa. Ensimmäinen pysähdys oli kuitenkin jo hyvin pian, junien hautausmaalla. Uyuni oli 1800- ja 1900-lukujen taitteessa merkittävä junaliikenteen solmukohta. Suolaa ja erilaisia mineraaleja kuljetettiin Bolivian ja Chilen välillä. Kaivostoiminnan romahdettua 1940-luvulla, junat jäivät seisomaan niille sijoilleen. Siellä ne nyt ruostuvat ja kaikki varastamisen arvoinen on varastettu.
Pysähdyimme Colchanissa suolatehtaalla, jossa Alberto esitteli meille suolan valmistusprosessia. Kyseessä on toiminnassa oleva artesaanisuolatehdas. Täällä valmistetaan melko pieniä määriä suolaa sekä suolakristalliesineitä. Täällä oli myös myymälä, josta ostimme yhden suolapurkin kotiin.
Seuraavaksi tulimme suola-aavikolle ja pysähdyimme parissa turistipaikassa. Jälkimmäisessä oli suuri Dakar-rallin kyltti sekä suolasta rakennettu ravintola. Myös ravintolan kalusteet olivat rakennettu suolasta. Emme jääneet tähän sen pidemmäksi aikaa, vaan suuntasimme syvemmälle aavikolle omaan rauhaan. Oli upeaa ajalla valkoisen tyhjyyden keskellä. Joka puolella näkyi vain tasaista valkoista suolakenttää, kaukana taustalla vuoria, mutta ei muita ihmisiä missään.
Pysähdyimme keskelle aavikon valkoisuutta ja Alberto kattoi meille lounaan kauniisti aavikolle. Lounaspöytä oli jotenkin vaikuttava näky keskellä valkoista tyhjyyttä. Lounas oli oikein hyvä.
Jatkoimme jonkin matkaa eteenpäin ja pysähdyimme ottamaan erilaisia hassuttelukuvia. Laitoimme jonkin esineen, esim. muovisen dinosauruksen etualalle ja pelleilimme itse taaempana. Näin syntyi efekti, että taistelemme jättimäistä dinosaurusta vastaan. Kuvaussessio oli hauska ja lopputuloksille sai nauraa kippurassa.
Kun yritimme jatkaa matkaa, ei auto suostunut yhteistyöhön. Jonkinlainen bensansyöttöongelma. Alberto onnistui saamaan toisen oppaan avuksi ja saivat yhdessä vian korjattua ja pääsimme jatkamaan matkaa melko pian. Autot joutuvat täällä todella kovalle koetukselle. Suola ei tee niille hyvää ja lisäksi autiomaan puolella tiet, jos niitä ylipäätään on, ovat todella kuoppaisia ja röykkyisiä. Jatkuva rytkytys välillä kovallakin vauhdilla irrottaa ja löysyttää varmasti useita auton osia.
Seuraavaksi suuntasimme Isla Incahuasi kaktussaarelle. Täällä näkyi muitakin turisteja. Inkat ovat 1500-luvulla paenneet tänne espanjalaisten hyökkäyksiä. Saarella ei ole vettä, mutta he elivät kaktuksista saadulla nesteellä. Vanhimmat kaktukset ovat yli 3000 vuotta vanhoja. Saari on pieni ja kävelimme noin kilometrin pituisen kierroksen ympäri.
Täältä jatkoimme suola-aavikon märemmälle reunalle. Saimme oppaalta valkoiset saappaat jalkaan. Kun suolan pinnalla on ohut kerros vettä, heijastaa pinta kauniisti ihmisten ja esineiden peilikuvat. Jos vettä on liikaa, heijastusefekti katoaa. Alkoi olla ilta, ja odottelimme auringonlaskua. Kuvasimme taas muutamia hauskoja videoita erilaisista heijastuksista. Alberto oli taitava toteuttamaan erilaisia ideoita. Ennen auringonlaskua Alberto kattoi pöydän uudelleen aavikolle valkoisine liinoineen ja nosti siihen viinipullon, lasit ja snacks lautasen. Nautimme viiniä ja pientä naposteltavaa samalla kun ihailimme upeaa auringonlaskua ja heijastuksia valkoisella suola-aavikolla.
Auringonlaskun jälkeen ajoimme vielä reilun tunnin matkan majataloon, joka on suolasta rakennettu, eli niin sanottuun suolahotelliin. Majatalo oli mukava, mutta täälläkään ei ole lämmitystä lainkaan. Yöllä oli pakkasta noin 6 astetta ja aamulla huoneen lämpötila oli varmasti nollan tuntumassa. Söimme majatalon tarjoaman illallisen, mutta aamupalatarvikkeet kulkevat meidän mukanamme majatalosta toiseen. Näin helpotetaan kaukana sijaitsevien majatalojen toimintaa, kun ostoksia ei tarvitse suunnitella jokaisen vieraan mukaan.
Seuraavana aamuna jatkoimme Silolin autiomaahan. Ensimmäinen pysähdys oli Salar de Chiguanalla Chileen johtavilla kiskoilla, jossa otimme pari hauskaa valokuvaa.
Matkalla näkyi paljon vikunjoita, laamaa hiukan pienempiä ja sirompia kamelieläimiä. Vikunjat ovat ainoita kamelieläimiä, jotka elävät täällä villeinä. Laamat ja alpakat ovat porojen tapaan aina jonkun omistuksessa, vaikka vapaana aavikolla vaeltaisivatkin.
Tulimme ensimmäiselle lagunalle ja täällä oli useita flamingoja. Laguna oli suurimmaksi osaksi jäässä ja osa flamingoista liukasteli jään pinnalla. Keskellä oli avoin railo, jossa useimmat uiskentelivat tiiviissä supussa.
Jatkoimme matkaa kohti seuraavaa suurempaa lagunaa ja lounaspaikkaa. Matkalla ajoimme järven ohi, jossa ei näkynyt flamingoja tai muutakaan elämää. Alberto kertoi, että kyseinen järvi sisältää arsenikkia ja on siis myrkyllinen. Tällä suuremmalla järvellä oli flamingoja todella paljon, ja ne tulivat ihan rannan tuntumaan. Ne olivat kuitenkin aikamoisessa supussa kylkikyljessä. Jäimme kuvaamaan flamingoja rantaan ja Alberto meni kattamaan meille lounaan järvenrannassa sijaitsevaan katettuun terassimaiseen rakennukseen. Tuuli oli aika kova, joten oli kiva syödä lounas tuulensuojassa.
Lounaan jälkeen jatkettiin syvemmälle aavikolle ja pysähdyimme kuvaamaan kauniin pastellinsävyistä vuorta. Kun yritimme jatkaa matkaa, ei auto lähtenyt liikkeelle. Taas sama vika bensansyötössä, mutta nyt se ei korjaantunut niin helpolla. Onneksi tästä ajoi ohi muitakin turistikierroksella olevia maastureita ja useampi pysähtyi auttamaan. Lopulta, useamman oppaan voimin, ja kun auton takapenkitkin oli purettu hetkeksi pois, auto hörähti käyntiin. Tähän meni aikaa reilun tunnin verran, mutta pääsimme sentään jatkamaan matkaa omin avuin. Myöhemmin näimme myös hinauksessa olevia autoja, joten ei taida olla ihan tavatonta, ettei autot näissä olosuhteissa välttämättä kestä tätä 1000 kilometrin röykytystä. Autiomaassa ei ole teitä välttämättä ollenkaan, vain vanhat renkaanjäljet, jotka kertovat oikean suunnan. Maasto on kivikkoista ja kuoppaista ja välillä eteneminen on hyvin hidasta.
Seuraavaksi pysähdyimme katsomaan Silolin aavikolla Arbol de Piedraa eli kivipuuta. Kivimuodostelma kostuu kahdesta eri kivilajista, joista alaosa on huokoisempaa ja siten tuulelle alttiimpaa. Tuuli kuluttaa kiveä alhaalta, kun taas yläosa kuluu huomattavasti hitaammin. Näin kivestä on muodostunut puun mallinen. Alueella oli paljon muitakin erikoisia kivimuodostelmia ja onkaloita.
Seuraava ja päivän viimeinen kohde oli Laguna Colorada eli värikäs laguna, jossa asustelee kolme erilaista flamingolajia. Järven pinnassa näkyi voimakkaasti punaisen ja sinisen sävyt. Punainen väri tulee maaperän mineraaleista, mm. raudasta.
Ajoimme seuraavaan majataloon, jossa olimme hyvissä ajoin. Täälläkään ei ollut lämmitystä. Istuimme ruokasalissa untuvahousuissa ja -takeissa, ja muut hostellin vieraat ihastelivat vaatteitamme samalla, kun itse palelivat ohuissa vaatteissaan.
Kolmantena aamuna lähdimme liikkeelle aikaisin, tunti ennen auringonnousua. Ajoimme geotermiselle alueelle, jossa on geysirejä ja maasta nousee kuumia höyrypilviä. Alue oli melkein 4900 metrin korkeudessa. Auringon noustessa pikku pakkasessa höyrypilvet näyttivät kauniilta.
Seuraavaksi jatkoimme Salvador Dalin autiomaahan. Ajoimme kuumien lähteiden kylpylän ohi, joka oli heti auringonnousun aikaan ihan täynnä porukkaa. Emme halunneet pysähtyä tähän tungokseen, vaan palaisimme myöhemmin paluumatkalla tänne. Salvador Dalin autiomaa on kauniin pastellinsävyinen vuorijono, jonka sanotaan innoittaneen Dalia töissään.
Palasimme kuumille lähteille tuntia myöhemmin ja nyt siellä oli jo huomattavasti rauhallisempaa. Pukuhuoneen viereisessä altaassa oli muutama turisti, mutta kauemmassa altaassa ei ollut ketään. Muutama tyyppi teki juuri lähtöä altaan reunalla. Päätimme vaihtaa uikkarit ulkona altaan vieressä, jossa aurinko lämmitti mukavasti, vaikka lämpötila taisi olla vielä pakkasen puolella. Betonisessa pukuhuonerakennuksessa ei ole lämmitystä ja luulen, että siellä oli paljon kylmempi sisällä kuin ulkona.
Pulahdimme kuumaan veteen ja saimme koko altaan omaan käyttöömme. Nouseva aurinko paistoi vielä matalta höyrypilvien takaa ja kuvia oli vaikea saada, mutta mukava tunnelma niistä kuitenkin välittyi.
Täältä aloitimme paluumatkan kohti Uyunin kylää. Matkalla pysähdyimme pieneen kylään lounaalle. Sillä aikaa, kun Alberto kattoi lounasta, kiertelimme kylällä kuvaamassa laamoja.
Lounaan jälkeen pysähdyimme vielä kahdessa kivimuodostelmapaikassa. Molemmissa on jättimäisiä kivimuodostelmia, joita tuulet, sateet ja jäät ovat muokanneet mielenkiintoisen mallisiksi. Täällä näkyi myös viskatsoja, jotka näyttävät puoliksi jänikseltä ja puoliksi oravalta. Alberto tarjosi meille kokalehtiä pureskeltavaksi. Tähän asti olimme juoneet vain kokateetä, joten pitihän näitä lehtiäkin kokeilla. Niitä ei itseasiassa kuulu pureskella lainkaan, vaan ne kerätään mytyksi poskeen, jossa niistä liukenee pikkuhiljaa jotakin, mitä lie kokajuttuja. Otimme vain muutaman lehden. Tuntemus on jännä, kuin lievä hammaslääkärin puudutus. Ei ehkä meidän juttu kuitenkaan ja aika pian irrottauduimme tästä mällistä.
Vähän ennen Uyunia pysähdyimme vielä San Cristobalin kaivoskaupunkiin. Kaupungissa oli suuri kyläjuhla meneillään. Seurasimme hetken aikaa juhlintaa, tanssijoita, soittajia ja muita esiintyjiä. Esiintyjien joukossa kierteli mies ämpärin kanssa ja tarjoili kuupalla juotavaa esiintyjille.
Palasimme Uyuniin, jossa kävimme vielä illallisella ennen kuin yöbussi lähti kohti La Pazia.
Pico Austria
Meillä oli edessä koko päivän trekkausreissu Pico Austria vuorelle. Oppaamme Rudi nouti meidät hotellilta jo kuudelta aamulla. Kun lähestyimme pientä vuoristotietä pitkin reitin aloituspistettä, oli maassa noin viiden sentin lumikerros. Autossa oli kesärenkaat, joten hiukan hirvitti luistella mutkaisella tiellä. Lumen takia emme päässeet ihan perille asti, mutta ylimääräistä käveltävää ei jäänyt kuin kilometrin verran. Lumisade ei ole täällä mitenkään tavatonta, mutta ei kovin yleistäkään. Meillä kävi kuitenkin tuuri, koska tuore lumikerros ja pilvettömälle taivaalle nouseva aamuaurinko tekivät maisemasta todella kauniin ja puhtaan.
Reitti lähti pienen järven rannasta ja sen takana kohosi Pico Austria sekä useampi lumihuippuinen vuori. Kävelimme ensin järven rantaa pitkin melko tasaista polkua, mutta sen jälkeen reitti alkoi nousemaan jyrkemmin ylös. Tulimme ylempänä sijaitsevalle pienelle lagunalle. Tämä oli lumisten vuoren kainalossa vielä kauniimpi kuin alhaalla oleva järvi. Pidimme tässä pienen tauon, ennen kuin jatkoimme jyrkkenevää kivikkoista polkua ylöspäin.
Tulimme jyrkkään kivikkoiseen kohtaan ja edellä kulkeneen ryhmän opas oli virittänyt tähän köydet. Hän sanoi, että me voimme myös hyödyntää köysiä ja hän purkaa ne vasta meidän jälkeen.
Nousu ylös oli aika raskas ja olo tuntui ehkä tavallistakin raskaammalta. Olimme kuitenkin viettänyt aikaa korkealla jo aika pitkään, nukkuen lähes joka yö 3300 – 4300 korkeudessa. Varsinaisia korkeudesta johtuvia oireita ei kuitenkaan tuntunut. Ei päänsärkyä, ei hengenhaukkomista tms. vain yleinen raskauden tunne. Pääsimme kuitenkin ylös 5355 metrin korkeuteen ja olo helpottui kummasti maisemia ihaillessa. Täältä on kauniit näkymät joka puolelle. Otimme valokuvia ja söimme vähän evästä ja lähdimme alaspäin. Alas matka sujui huomattavasti joutuisammin ja kevyemmin.
Alkumatkan palasimme samaa reittiä, mutta harjanteen päältä lähdimme toiseen suuntaan, jyrkkää polkua alaspäin. Jyrkän osuuden jälkeen tulimme tasaisemmalle kohdalle, johon tuuli ei päässyt puhaltamaan kovin pahasti ja aurinkokin hiukan lämmitti. Pidimme tässä lounastauon. Rudi valmisti tuoreesta avokadosta tahnan ja meillä oli leipiä ja juustoa. Kevyt lounas maistui näissä olosuhteissa oikein hyvälle. Jatkoimme alempaa harjannetta pitkin melko tasaista reittiä. Alhaalla näkyi taas kaunis pieni järvi lumihuippuisten vuorten juurella. Täällä on kyllä kauniita maisemia! Vielä yksi jyrkkä polku alas ja olimme aukiolla, josta kyyti tuli meidät hakemaan ja palautti takaisin La Paziin.
La Paziin päästyämme kävimme vielä seuraavan päivän Illimanin reissua varten sovittamassa ylävuoristokenkiä ja varmistamassa että saamme makuupussit vuokralle sekä katsomassa muutkin tarpeelliset varusteet. Paikan omistaja Eduardo lupasi pakata varusteet aamulla suoraan autoon, ennen kuin tulevat noutamaan meidät. Meidän ei siis tarvitsisi ottaa niitä mukaan hotellille. Saimme jättää myös osan tavaroista, joita emme Illimanilla tarvitse, säilytykseen hotellille.
Illimani
Aamulla Eduardo, oppaamme Julio sekä kokkimme Lorenza tulivat hakemaan meitä hotellilta ja neljän tunnin matka Illimanin reitin lähtöpisteeseen alkoi. Alkumatka oli ruuhkaisen kaupungin läpi ajamista ja pysähdyimme lounaalle katuravintolaan, ennen kuin ajoimme ulos kaupungista. Loppumatka olikin mutkaista, kapeaa ja kuoppaista vuoristotietä, jossa oli vieressä satojen metrien jyrkkä pudotus.
Pysähdyimme pieneen Pinayan kylään, jossa kiipeilymaksu maksetaan ja kiipeilijöiden nimet merkitään kirjaan. Täällä on puomit edessä, joten ilman maksua tästä ei pääse jatkamaan. Aikaisemmin tämä kylä on ollut kiipeilyn lähtöpiste ja täältä on lähdetty kiipeämään parin tunnin trekki perusleiriin. Nykyisin tie jatkuu kuitenkin ihan perusleiriin asti.
Saavuimme perusleiriin 4470 metrin korkeuteen alkuillasta. Tyhjensimme auton ja Eduardo lähti saman tien paluumatkalle ja me jäimme pystyttämään telttoja. Meillä oli erikseen keittiöteltta sekä ruokailuteltta eli messiteltta. Lisäksi meillä oli Johanneksen kanssa yksi kolmen hengen teltta meille kahdelle ja Juliolla oli oma pienempi teltta. Lorenza nukkui joko ruokailuteltassa tai Julion teltassa. Lorenza keitteli meille ensimmäiseksi teetä. Tässä vaiheessa huomasimme, että vuokraamiamme makuupusseja ja silkkilakanoita ei ollut tavaroiden joukossa. Tästä syntyi hetkeksi pieni paniikki, sillä jo täällä perusleirissä yöt menevät pakkasen puolelle, mutta ylhäällä pakkasta voi olla yöllä parikymmentäkin astetta. Ilman makuupussia täällä ei pärjää. Julio kiipesi rinnettä ylemmäksi saadakseen puhelimeensa jonkinlaisen yhteyden ja yritti tavoittaa Eduardon. Eduardon poika oli ollut vastuussa pakkaamisesta ja hän oli unohtanut makuupussit. Eduardo sanoi soittavansa pojalleen saman tien, jotta tämä lähtee tuomaan makuupusseja meille neljäntunnin ajomatkan päähän.
Perusleiri on kauniilla paikalla ja laamat laidunsivat ihan telttojemme takapihalla. Aluksi paikalla ei ollut muita, mutta aika pian saapui toinen kiipeilypari oppaan ja keittäjän kanssa. Myöhemmin saapui vielä kolmen hengen seurue, joilla ei ollut opasta lainkaan.
Lorenzan ja Julion valmistellessa illallista, kiipesimme Johanneksen kanssa lähikukkulalle, josta näkyi hyvin osa kiipeilyreittiä. Reitti näytti nousevan aluksi aika tasaisesti, mutta sitten se jyrkkenee paljon ja näytti aika vaativalta.
Illallisen jälkeen myös makuupussit saapuivat ja pääsimme ajoissa nukkumaan.
Aamulla nousimme auringonnousun aikaan ja aamiaisen jälkeen pakkasimme tavarat ja teltat. Täällä ei ole leireissä mitään valmiita telttoja tai rakennelmia, vaan kaikki on kannetta leireihin itse. Ruokailuteltan jätimme paikalleen ja pakkasimme sen sisään kaiken ylimääräisen, jota emme ylhäällä tarvitse. Mutta keittiöteltan sekä omat teltat pakkasimme mukaan.
Kylästä saapui kolme kantajaa, jotka pakkasivat tavarat selkäänsä nyytteihin. Myös Lorenza lähti kiipeämään kanssamme yläleiriin. Hän kiipeisi perinteisessä villahameessa ja muissa perinteisissä vaatteissa. Pienet valkoiset nahkatossut hän kuitenkin vaihtoi lenkkareihin. Henkilökohtaiset tavarat kulkivat villatakin taskussa ja ruuanlaittovälineet hän pakkasi villakankaan sisään ja nyytiksi hartioille. Reipasta.
Lähdimme nousemaan rauhallista vauhtia ylöspäin. Alku sujui hyvin ja puolessa välissä nousua tuli tasanne ja kivistä rakennetut pöydät ja penkit. Pysähdyimme tähän lounaalle. Tästä reitti jatkui ylöspäin huomattavasti jyrkempänä ja kivikkoisempana. Jyrkimmässä kohdassa oli kiinteä köysi apuna. Nyt kiipeäminen alkoi tuntumaan raskaalta. Tuli olo, ettei sen pitäisi ihan näin vaikealta tuntua, mutta pikkuhiljaa ylöspäin. Vastaan tuli opas, joka talutti asiakasta kädestä kiinni pitäen. He olivat yrittäneet nousta edellisenä yönä huipulle, mutta reitti oli ollut liian vaativa ja olivat joutuneet kääntymään takaisin. Nyt asiakas oli sen verran heikossa kunnossa, että tarvitsi tukea laskeutumisessa.
Viimein pääsimme ylös high campiin, joka sijaitsee lumella 5470 metrin korkeudessa, mutta ei vielä varsinaisella jäätiköllä. Viimeiset metrit oli kyllä vaativa ja raskas ponnistus. Ihanat kantajamme olivat pystyttäneet teltat valmiiksi, joten menin suoraan telttaan lepäämään. Aurinko paistoi ja lämmitti teltan mukavan lämpimäksi, vaikka ulkona oli jokunen aste pakkasta. Yläleiri oli kauniilla paikalla, josta näkyi sekä Illimanin huippu 6438 metrin korkeudessa, että läheisten vuorten lumiset huiput.
Lorenza valmisti meille teetä. Iltapäivä kului lähinnä lepäillessä ja varusteita säätäessä. Oma oloni oli edelleen väsynyt, eikä kroppa tuntunut palautuvan lepäämisestä huolimatta. Myös kurkku oli alkanut tuntua kipeältä. Epäilin, että pieni kuumekin saattaisi olla nousemassa. Flunssan oireita siis. Siitä varmasti johtui, että nousu oli tuntunut niin raskaalta. Juttelimme olostani Julion kanssa ja totesin, että en lähde yöllä nousemaan huipulle. Reitti huipulle on jyrkkä ja vaativa. Julio oli hyvillään, että pystyin tekemään tällaisen päätöksen, kun olo ei tuntunut riittävän vahvalta. Mutta hän oli huolissaan siitä, johtuuko oireet korkeudesta ja pitäisikö meidän palata heti takaisin perusleiriin. Haaste oli siinä, että perusleirissä ei ollut enää telttoja ja kantajat olivat jo palanneet kylään. Minulla ei kuitenkaan ollut päänsärkyä tai hengenahdistusta tms. Julio haki happisaturaatiomittarin ja happisaturaatio vaihteli 86-89 välillä, joka on tässä korkeudessa erittäin hyvä. Hänellä itsellään oli happisaturaatio 74-76 välillä. Myös sykkeeni oli ihan hyvä. Teimme siis päätöksen, että jäämme yläleiriin yöksi ja palaamme aamulla perusleirin.
Koitin houkutella vielä Johannesta lähtemään ylös Julion kanssa, mutta ei hänkään sitten halunnut. Yhdessä olemme tänne tulleet ja yhdessä menemme ylös tai olemme menemättä. Hänelläkin oli hiukan tukkoinen olo. Vaikea täällä on kuitenkaan aina tietää mikä johtuu mistäkin. Näissä korkeuksissa ilma on todella kuivaa, vähähappista ja pölyistä. Nenä kuivuu ja vuotaa täällä aina. Ja seuraavaksi kuivaa kurkku ja alkaa kuiva yskä, ns. Khumbu cough. Kuiva ja repivä yskä, johon ei auta mikään, eikä sitä oikein voi ehkäistä millään. Kuuluu täällä siis asiaan.
Yöllä kuuntelimme, kun kaksi muuta ryhmää lähti nousemaan ylöspäin. Emme olleet ehtineet aamulla vielä edes aamiaiselle, kun kuulimme heidän jo palaavan takaisin. Reitti oli ollut niin raskas, että molemmat ryhmät olivat joutuneet kääntymään takaisin.
Aamupalan jälkeen purimme teltat ja pakkasimme tavarat kasaan valmiiksi kantajille. Lähdimme laskeutumaan alas. Jälleen alaspäin meno sujui sutjakammin ja helpommin. Pidimme puolessa välissä pienen tauon ja olimme alhaalla perusleirissä jo ennen puolta päivää.
Jos kaikki olisi mennyt suunnitelmien mukaan ja olisimme päässeet nousemaan huipulle, olisimme olleet takaisin perusleirissä vasta iltapäivällä tai alkuillasta. Tarkoitus oli yöpyä perusleirissä vielä yksi yö ja kuski olisi tullut noutamaan meitä vasta aamulla. Mutta koska olimme jo näin aikaisin alhaalla, Julio järjesteli meille paluukyydin vielä samalle illalle.
Lorenza laittoi meille lounasta ja pakkasimme loputkin tavarat valmiiksi kasaan odottelemaan kyytiä. Pieni haaste meillä oli siinä, että meillähän ei ollut hotellihuonetta varattuna tälle illalle, koska tarkoitus oli palata La Paziin vasta seuraavana päivänä. Eikä meillä ollut nettiyhteyttä täällä. Matkalla käytimme mobiilidataa sen verran, että saimme tarkistettua hotellitilannetta. Meidän hotellissa ei näyttänyt olevan tilaa, mutta vieressä olevassa hotellissa olisi. Päätimme mennä kuitenkin ensin suoraan meidän hotelliin, jossa meillä oli varaus seuraavasta päivästä alkaen ja kysyä, olisiko heillä yhtä huonetta meille jo päivää aikaisemmin. Se oli huomattavasti helpompaa niin, kuin vaihtaa hotellia välissä. Huone järjestyi ja saimme hotellille jättämämme tavaratkin heti käyttöömme.
Paluumatka sujui hiukan nopeammin, kun ei tarvinnut pysähdellä lounaalle. Auton penkit olivat juuri pesty ja ne olivat ihan märät. Istuimme 3,5 tuntia läpimärissä housuissa keikkuvan auton penkeillä. Tässä oli syy, miksi jouduimme pesemään pyykkiä täällä vielä neljännenkin kerran.
La Paz
Seuraava päivä menikin sitten lepäillessä ja syödessä. Olo oli vielä vähän flunssainen, joten näissä korkeuksissa lepo tulee kyllä tarpeeseen.
Kävimme putsauttamassa kengät katukengänkiillottajalla. Kengistä tuli kuin uudet. Kävelimme Mirador Killi Killin näköalapaikalle ja kierreltiin Sopocachin alakeskustaa.
Bolivia viettää itsenäisyyden 200-vuotisjuhlia ja kaduilla oli väkeä todella paljon koko päivän. Oli marssijoita, esityksiä, torvisoittokuntia ja puheita. Ihmiset juhlivat erilaisissa asuissa ja kadut olivat täynnä myyntipisteitä.
Meillä oli aikainen aamulento La Pazista Limaan, joten siirryimme ennen sitä El Alton puolelle hotelliin lähelle lentokenttää. Limassa majoituimme Mirafloresissa, joka on hyväosaisten asuinaluetta. Kontrasti La Paziin ja Liman aiempaan alueeseen oli suuri. Täällä kaikki oli siistiä ja toimivaa. Kerrostalot nykyaikaisia, puistot vihreitä ja hoidettuja ja ihmiset kävelivät kaduilla muotivaatteissa.
Lento Suomeen Madridin kautta sujui tällä kertaa ongelmitta ja olimme Suomessa ihan aikataulun mukaisesti. Mukava palata takaisin kotiin ja jälleen voi todeta, että kyllä meillä Suomessa on asiat hyvin.
Loppuun vielä muutamia kuvia:
