UTMR stage race oli ollut mielessä jo pidemmän aikaa, mutta töiden kannalta ajankohta on aina ollut huono ja treenejäkin on ollut vaikea saada soviteltua tähän kohtaa vuotta, kun kesällä riittää kivempiakin seikkailuja. Tänä vuonna meidän juoksuseurasta Sambasta oli kuitenkin lähdössä isompi porukka, joten pienellä työasioiden säädöllä pääsin lähtemään mukaan ja kokemaan vihdoin tämän hienon kisan. Treenit sitten… noh, kesä meni taas muissa puuhissa juoksemisen sijaan, mutta ne kuuluisat vanhat pohjat…
Lensimme jo lauantaiaamuna Zürichiin ja kiertelimme siellä päivän. Vanhakaupunki Limmat-joen varrella on viihtyisä ja sen kiersi mukavasti päivässä. Majoituimme keskustan ulkopuolella ja oli kiva nähdä vähän erilaistakin Zürichiä.
Sunnuntaina suuntasimme junalla kohti Grächeniä. Vaihdoimme junaa Vispissä ja St. Niklauksessa hyppäsimme postibussiin, joka kuljetti meidät kapeita vuoristoteitä ylös Grächeniin. Juna oli myöhässä, joten myöhästyimme ensimmäisestä postibussista. Sää oli kuitenkin hieno, joten mikäs siinä odotellessa 45 minuuttia seuraavaa ja samalla hörpätä pienet oluet terassilla vuoristomaisemaa ihaillen.
Iltapäivällä nousimme kaapelihissillä Hannigalpille ja juoksimme pari kilometriä Saas-Feen laakson puolelle ja sieltä takaisin alas Grächenin kylälle. Kevyt jalkojen avauslenkki matkustamisen jälkeen. Samalla huomasimme, että Swiss Peaks 380 ja 700 kisan reitti kulkee ihan majoituksemme edestä. Tuttumme oli juoksemassa 380 km kisaa, joten seurailimme tiiviisti liveseurantaa ja kannustimme juoksijoita. Kun Jere saapui Grächeniin, juoksimme hänen kanssaan pätkän matkaa kylän läpi. Hän näytti oikein hyvävointiselta tässä vaiheessa.
Siirryimme iltapäivällä Samban majoitukseen, airbnb kämppään, johon alkoi pikkuhiljaa saapua muitakin Sambalaisia. Sen myötä myös kisatunnelma ja valmistelut alkoivat tiivistyä. Stage racessa meitä oli kaksi juoksijaa ja satamailisella viisi. Kisassa oli myös useita muita suomalaisia. Tänä vuonna poikkeuksellisen paljon ja siitä järjestäjäkin mainitsi useamman kerran. Aa, suomalainen! Teitä on paljon tänä vuonna! Tiistaina vielä etätyöpäivä ja illalla numerolapun haku ja kisakamojen pakkaus aamun starttia varten.
UTMR stage race
Stage race on kisa, joka juostaan useampana etappina. Tässä etappeja on neljä. Kokonaismatka on 171 km ja 11 600 nousumetriä, joka on siis jaettu neljään osaan ja kunkin etapin maalissa on yöpyminen hotellissa, illallinen ja aamiainen. Seuraavana aamuna uusi startti seuraavalle etapille. Minulle tällainen sopii paremmin, kuin koko kierroksen kerralla juokseminen, koska olen lähes kykenemätön valvomaan läpi yön. Olen myös huono syömään riittävästi juoksun aikana, joten energiansaanti oli myös tässä mallissa varmempaa, vaikka ei se ruoka kovin hyvin maistunut iltaisin eikä aamupala aamuisin. Sain kuitenkin syötyä aina jotain. Tämän kisamallin miinuspuolena on yön aikana jäykistyvät jalat, mutta äkkiä ne vertyi kun liikkeelle pääsi.
Yöpymiset olivat järjestetty Zermattin, Gressoneyn ja Macugnagan kylissä hotellissa ja kisan hintaan kuului myös illallinen sekä aamiainen. Hotelleista löytyi luonnollisesti myös petivaatteet, pyyhkeet ja pesuaineet. Varustekassi kulki järjestäjien toimesta etapilta etapille. Itse se piti kantaa vain maalista hotelliin ja aamulla takaisin lähtöön. Startanneita oli tässä kisassa yhteensä 167, joten porukka oli jaettu useampaan eri hotelliin. Jotkut hotellit olivat kauempana kylästä ja niihin oli järjestetty bussikuljetus. Omat hotellini olivat onneksi lähellä lyhyen kävelymatkan päässä. Joissakin hotelleissa illallinen oli järjestetty hotellin omassa ravintolassa, joissakin taas erikseen jossain kylän ravintolassa.
Numerolappujen ja gps laitteiden jako oli tiistai-iltana ja tässä vaiheessa tarkistettiin kaikki pakolliset varusteet. Homma toimi niin, että liikuntasalin lattialle oli levitetty neljään jonoon A4 kokoisia paperilappuja, joihin oli kirjoitettu erikseen jokainen pakollinen varuste. Kilpailijan tuli laittaa omat varusteensa paperin reunalle siten, että kunkin neljän paperijonon molemmille puolille mahtui yksi kilpailija. Eli kahdeksan henkilön varusteet pystyttiin tarkastamaan samalla kertaa. Tarkastaja merkkasi lomakkeeseen jokaisen varusteen tarkastetuksi. Lisäksi tarkastettiin puhelimeen tallennettu EA-numero. Tämä oli hidasta, mutta onneksi olimme jonossa ensimmäisten joukossa, joten selvisimme tarkastuksesta nopeasti. Ja erittäin hienoa, että varusteet todella tarkastetaan! Kaikki kilpailijat myös valokuvattiin ja kuva tuli liveseurannan sivulle. Stage race kilpailijat saivat myös kisan logolla varustetun duffelbagin dropbagiksi, joka seuraa kilpailijaa jokaisessa välietapissa. Dropbagin paino pakattuna sai olla enintään 12,5 kg, mutta tätä ei tarkastettu, eikä vaakoja ollut missään, joten todellista painoa on vaikea arvioida. En usko oman kassini ylittäneen tuota painoa ainakaan kovin merkittävästi.
Kisan startti oli Grächenin keskusaukiolta keskiviikkoaamuna klo 6.30. Sitä ennen jätimme dropbagit toimitsijoille kuljetettavaksi Zermattiin. Aamu oli pimeä ja kirkas. Aurinko nousisi juuri ennen seitsemää, mutta hämärä alkoi jo puoli seitsemän aikoihin, joten otsalamppua ei tarvinnut lähdössäkään.
Etappi 1, Grächen – Zermatt
Alkuun juoksimme jonkin matkaa kylän katuja, kunnes reitti kääntyi polulle ja nousuun niittymäistä polkua pitkin. Koitin pitää vauhdin rauhallisena ja jättäydyin letkassa aika taakse. Polulla eteneminen jonoutui. Reitti kumpuili loivasti nousten ja laskien, mutta pääasiassa kulki melko tasaisesti laaksoa kiertäen. Oikealla puolella näkyi lumisia vuorenhuippuja, jotka nouseva aurinko kultasi kauniisti. Ylitimme muutaman vesiputouksen siltaa pitkin.
Nousu Europa Huten huoltoon oli aika rapsakka. Täytin juomapullot huollossa ja napsin pientä syötävää. Huoltojen tarjonta oli etenkin alun etapeilla melko vaatimatonta moniin muihin kisoihin verrattuna. Tarjolla oli vettä, urheilujuomaa, kokista, kuivakakun palasia, jonkinlaisia keksejä ja banaaninpalasia. Osassa huoltoja myös juustoja ja appelsiinilohkoja. Tarjoilut paranivat hiukan kisan edetessä ja jokaisen etapin yhdessä huollossa oli myös kasvisliemi.
Europa Hutelta reitti jatkui kivikkoista alamäkeä Charles Kuonen riippusillalle. Silta oli valmistuessaan maailman pisin, mutta nykyään vain Euroopan pisin. Sillalta on hienot näkymät Weisshornille. Sillalla on juokseminen kielletty, joten tuo vajaan 500 metrin matka piti kävellä.
Seuraavaksi siirryttiin poikkeusreitille. Alkuperäinen reitti olisi noussut Tächalpille ja laskeutunut sieltä Zermattin kylään, mutta myrskytuhojen takia muutaman tiukan nousun jälkeen laskimme jyrkästi alas Tächiin, josta sitten koko loppumatka loivempaa nousua Zermattin kylään. Lasku oli melko tekninen, mutta tässä vaiheessa juoksu sujui hyvin ja mäkeä oli mukava rallatella vauhdilla alas. Tässä mäessä napsin useita selkiä. Huolto oli Attermenzenissä, josta eteenpäin reitti oli tylsä. Hiekkatietä junaradan ja ruman louhoksen viertä useita kilometrejä kohti kylää. Nousua oli kuitenkin sen verran, että juoksemaan en oikein koko matkaa kyennyt. Attermenzeniin saapuessa ylitetään junarata ja juuri kun olin sitä ylittämässä, alkoivat kellot kilkattamaan, puomit laskeutua ja valot vilkkua lähestyvän junan merkiksi. Ehdin juuri ja juuri yli ennen kuin puomit sulkivat tien.
Perillä Zermattissa olin iltapäivällä ja sää oli aurinkoinen ja lämmin. Istuimme suomalaisten naisten kanssa aika pitkään maalialueella syömässä ja juttelemassa.
Lähdimme etsimään hotellia, johon oli noin 600 metrin kävelymatka. Hotelli oli oikein mukava ja huonekaverinani oli brittinainen Natalie, joka oli etappikisan naisten voittaja. Illallinen oli pääkadulla aseman vieressä olevassa ravintolassa. Kävimme syömässä suomalaisporukalla. Illallisen jälkeen vielä seuraavan päivän varusteet kasaan ja nukkumaan. Sain aika hyvin nukuttua, eikä jalatkaan olleet pahasti jumissa. Fiilis oli hyvä.
Saimme illalla huonon sään varoituksen seuraavalle päivälle. Aamupäivän pitäisi olla aurinkoinen mutta noin klo 16 eteenpäin oli vuorille luvassa jopa myrskyksi nousevaa tuulta, kylmää ja mahdollisesti myös lumi- tai räntäsadetta. Varusteisiin tulisi lisätä lämmintä vaatetta. Kovin helppoa se ei tietysti ole enää kesken kisan, kun varusteet ovat jo matkaan pakattu. Meidän kisan osallistujat ovat todennäköisesti ylittäneet korkeimman kohdan eli Teodulon jäätikön jo hyvissä ajoin ennen myräkän alkua, mutta vuorilla sää on arvaamaton ja on mahdollista, että myrsky aikaistuu. Tällöin koko kisan jatko saattaisi olla vaarassa. Aurinkoisesta säästä huolimatta kylmää ja tuulista oli kuitenkin luvattu aamusta alkaen.
Etappi 2, Zermatt – Gressoney
Torstaiaamuna startti oli jälleen klo 6:30 aamuhämärässä. Sää oli tässä vaiheessa vielä mukava. Matterhornin luminen huippu loisti kylän taustalla. Lähdin liikkeelle pitkissä trikoissa ja Sambatakissa. Pakollisena varusteena tälle etapille oli myös jääraudat, koska ylitämme Teodulon jäätikön.
Hölkkäilimme jälleen kylän raittia pitkin, kunnes lähdimme nousemaan niityllä kulkevaa polkua ylöspäin. Matterhorn näkyi koko ajan oikealla puolella ja myöhemmin myös Breithorn tuli näkyviin. Lumihuippuisia vuoria joka suunnassa. Nousu oli paikoin tasaisempaa ja paikoin jyrkkää.
Ensimmäinen huolto oli vähän ennen korkeinta kohtaa Trockener Stegillä, joka oli pelkkä juomapiste ulkona. Tästä oli vain reilun kilometrin verran jäätikön reunaan, jossa laitettiin jääraudat jalkaan ja lähdettiin nousemaan jäätikköä ylös. Ilma oli aika kylmä ja tuulinen. Jäätikköosuus ei ollut pitkä ja pian kivikon reunalla sai pakata jääraudat takaisin reppuun. Tästä noustiin kivikkoa pitkin Teodulon majalle, jossa oli hiukan parempi huolto keittoineen. Rifugio Teodulo sijaitsee Sveitsin ja Italian rajalla ja tässä kohdassa ylitimme rajan ja juoksimme Italian puolelle.
Matka jatkui jyrkkää hiekkatietä alaspäin. Juoksin aika vauhdilla, enkä huomannut reittimerkkejä, jotka kääntyivät tieltä vasemmalle. Ei ollut huomannut moni muukaan. Kauempana tietä pitkin tuli vastaan pari naista, jotka huitoivat ja käskivät kääntyä takaisin. Reitti ei mene tänne. Lähdin nousemaan takaisin ylös ja oikealle reitille. Jälkeenpäin kuulin, että tässä oli juossut tosi moni muukin harhaan. Reitti oli paikoitellen aika huonosti merkattu ja eksymisiä tapahtui paljon. Itsekin eksyin reitiltä useamman kerran, mutta pahin pummi sattui kolmantena päivänä, johon tuhlaantui 25 minuuttia ja 100 ylimääräistä nousumetriä.
Alamäen juokseminen alkoi tuntua oikeassa polvessa. Kyseessä ei kuitenkaan ollut juoksijanpolvi, joka on vaivannut joskus aiemmin pidemmissä tapahtumissa, joissa on paljon teknistä alamäkeä. Nyt jomotus tuntui suoraan polven päällä keskellä ja arvelen sen olevan nivelrikkoa, jolle ei mitään voi. Liike on lääke nivelrikollekin, mutta tuskin ihan tällainen liike. 1600 metriä alas vuorenrinnettä kivikkoa pitkin vauhdilla ei varsinaisesti lääkitse polvea.
Seuraavaan huoltoon Rifugio Ferraroon juostiin ensin alamäkivoittoista mutta kumpuilevaa polkua ja lopuksi noustiin metsäpolkua pitkin jyrkemmin ylös. Edelläni juoksi mies, joka oli alamäissä hidas ja kömpelö, mutta tasaiset ja ylämäet hän paineli vauhdilla. Hän ei halunnut kuitenkaan päästää minua ohi alamäessä, koska oli minua nopeampi muilla osuuksilla. Tulimme siis peräkkäin huoltoon noin tunnin verran ennen cut offia. Tein vähän pidemmän huollon ja jatkoin matkaa seuraavaan nousuun ja kohti Gressoneyta.
Viimeiselle pätkälle osui useampi vuoristojärvi, joita piti pysähtyä kuvaamaan. Reitti nousi ensin ylös ja sitten lasketeltiin taas alas kohti kylää. Polvi salli alaspäin juoksemisen vielä jokseenkin hyvin pienestä kolotuksesta huolimatta ja pääsin ottamaan kiinni muutamia selkiä, jotka olivat ohittaneet minut aiemmassa nousussa. Alamäkirallattelun makuun ei kuitenkaan enää oikein päässyt. Vielä jokunen kilometri hiekkatietä, kunnes oltiin kylässä ja maalissa.
Gressoney on pieni kylä, joten hotellikin sijaitsi lähellä. Illallinen tarjoiltiin hotellissa ja sama kuvio toistui: suihku, ruoka, tavaroiden pakkaus ja nukkumaan. Johanneksen sekä neljän muun seurakaverin kisa oli startannut aamulla aikaisin ja seurasin heidän etenemistä pitkin iltaa. Luvattu myräkkä saapui ja heräsin yöllä ukkosen rytinään. Vettä satoi kaatamalla. Johannes ja muut satamailisen taittajat olivat reitillä. Toivottavasti kunnossa. Sää oli kamala.
Etappi 3, Gressoney – Macugnaga
Startti Gressoneystä oli jälleen aamulla 6:30. Myrsky oli laantunut ja sää oli kirkas, mutta aiempia päiviä viileämpi. Lähdin kuitenkin sortseissa. Reitti lähti melko nopeasti Salatin nousuun ja meno ruuhkautui. Jäin ehkä turhan taakse jonossa ja jouduin odottelemaan hetken paikoillani, ennen kuin eteenpäin pääsi ja sittenkin hitaasti. Nousu Passo de Salatin hissiasemalle ja ensimmäiseen huoltoon oli jyrkkä. Mutta sen jälkeen päästiin laskettelemaan taas alaspäin kohti Alagnan kylää. Lasku oli jyrkkä ja nyt alkoi polvi kipuilla sen verran, että juoksu muuttui varovaiseksi töpöttelyksi. Reitti oli myös erittäin huonosti merkattu. Vaikka risteäviä polkuja ei ollut montaa, niin jos juoksee useamman kilometrin näkemättä ainuttakaan reittimerkkiä, iskee kyllä epäusko, että onkohan tullut missattua joku käännös. Useamman kerran jouduin tarkistamaan reititä kellosta. Polku oli myös kapea eikä leveät VJ Ultrat tuntuneet mahtuvan siihen kunnolla. En ole tottunut juoksemaan tällaisilla leveillä ja paksuilla ilmatyynyaluksilla ja väänsin useamman kerran nilkan kivikossa. En onneksi pahasti, eikä se haitannut juoksemista. Kenkä toimi muuten hyvin tällaisessa pitkässä vuorikisassa ja pitokin oli erittäin hyvä. Kämmeniin alkoi tulla rakot sauvoihin nojailusta. Jyrkkää alamäkeä juostessa on kiva käyttää sauvoja apuna ja loikkia kivien yli ja pudottautua sauvojen varassa alaspäin, joka vähentää polvien kuormitusta. Mutta kuormittaa sitten kämmenien ihoa.
Alagnan kylästä reitti kulki asfalttitietä loivasti ylöspäin useamman kilometrin. Tämä oli jälleen tylsä pätkä, kun pää sanoi, että pitäisi juosta, mutta jalat olivat ylämäkeen juoksemisesta eri mieltä. Lopulta käännyttiin jyrkempään nousuun kohti Rifugio Pastorea, eikä enää tarvinnut keskustella itsensä kanssa siitä, juostaanko vai kävelläänkö. Täällä oli myös tämän päivän cut off, johon ehdin oikein hyvin. Juuri ennen Pastoren huoltoa alkoi sade. Kun pääsin huoltoon, joka oli onneksi katoksen alla, sade muuttui rankkasateeksi ja päätin pukea gorevaatteet päälle.
Lähdin huollosta vesisateessa. Polku vietti jyrkästi alaspäin kohti joenrantaa. Jossain vaiheessa aloin ihmettelemään jyrkkää laskua, kun muistelin, että reitin olisi pitänyt nousta ylöspäin. Reittimerkkejä ei ollut edelliselläkään pätkällä, joten niiden puutetta en tässäkään kohtaa ihmetellyt. Aloin kuitenkin epäilemään, että en ole enää reitillä. Tarkistin asian kellosta ja kyllä, näytön keskellä kulki selkeä reittijälki, jota pitkin vaaleansinen kolmio, eli minä, liikuin. Olin siis kuitenkin reitillä. Mutta hetkinen, tarkempi vilkaisu ja reitin päällä pienet nuolet osoittivat, että kuljin väärään suuntaan. Mitä ihmettä. Sitten tajusin, että viiva, jota pitkin etenin, ei ollut kisareitti vaan joku muu kellon kartassa näkyvä vaellusreitti. Hitto, jyrkkä nousu takaisin ylös. Tähän tuhlaantui 25 minuuttia ja nousuakin kertyi 100 metriä ylimääräistä. Pirun Garmin. Taas yksi miinus kellon muutenkin pitkään vikalistaan. Ennen harhaan juoksemista perässäni juoksi nainen aivan kannoilla. Hän oli kääntynyt risteyksestä oikeaan suuntaan, mutta ei sitten viitsinyt huutaa minulle, että väärä suunta. Toiset osaavat olla reiluja.
Sade oli lakannut ja aurinko alkoi paistaa kuumasti. Riisuin gorevaatteet vielä ennen oikealle polulle kääntymistä, joka todella lähti nousemaan suoraan ylöspäin. Ja taas noustiin. Ja noustiin. Kunnes vihdoin päästiin alamäkeen. Nyt mäki oli aika leppoisaa niityillä kulkevaa polkua, jossa ei polvi pahasti tuntunut. Taas pieni eksyminen, jonka jälkeen reitti jatkui tylsänä metsätienä, joka muuttui pian kovaksi hiekkatieksi. Vielä muutama kilometri joen vartta kohti Macugnagan kylää. Tämä pätkä tuntui siltä, ettei se lopu koskaan, mutta tulihan se kylä ja maali lopulta vastaan.
Maalin viereisessä ravintolassa oli pizzaa tarjolla. Istuin terassilla auringossa jonkin aikaa, ennen kuin oli aika lähteä etsimään hotellia. Tällä kertaa olin samassa huoneistohotellissa kahden muun suomalaisen naisen kanssa. Meillä oli yhteinen keittiö ja olohuone, mutta minulla oli oma makuuhuone sekä wc suihkuineen. Sain levitellä tavarat huoneeseen kuivumaan ja sadekuuron jälkeen kuivateltavaa riittikin.
Hotelli oli erikoinen. Siellä ei ollut henkilökuntaa lainkaan. Ulkoseinässä oli lappu, jossa oli lueteltu missä huoneessa kukakin on. Siinä oli myös ovikoodi, jolla pääsi aulaan. Aulassa oli avaintaulu, jossa oli yksi avain per huone. Täällä ei ollut myöskään aamiaista. Se tarjoiltiin vastapäisessä hotellissa. Samoin illallinen oli maalin viereisessä ravintolassa. Mutta kaikki toimi siitä huolimatta hyvin.
Sain tiedon Johannekselta, että heidän kisa oli päättynyt Saas-Feehen, parikymmentä kilometriä ennen Grächeniä ja virallista maalia. Yön vesisade ja myrsky oli aiheuttanut maanvyöryn Saas-Feen ja Grächenin välisellä vuorenrinteellä ja peittänyt polun alleen. Kaksi kärkijuoksijaa oli ehtinyt juosta vyörylle asti ja ilmoittaneet järjestäjille katkenneesta reitistä. Koska vaihtoehtoisen reitin suunnittelu, merkkaus ja järjestelyt sekä tilannearvion tekeminen ei tapahdu hetkessä, oli kisa pakko keskeyttää Saas-Feehen. Meidän kisan jatkosta ei ollut tietoa.
Myöhään illalla oli tullut sähköposti, että etappikisa siirretään Saas-Feesta eteenpäin korvaavalle reitille. Itse luin viestin vasta aamulla. Pituutta tulisi muutama kilometri lisää, mutta nousumetrit pysyisivät jokseenkin ennallaan. Uusi reitti kulkisi pitkän matkan laakson pohjaa ja näytti tylsältä. Mutta pääasia, että pääsisi juoksemaan kisan loppuun, eikä tulisi keskeytystä.
Etappi 4, Macugnaga – Grächen
Aamuperinteeksi muodostunut klo 6:30 startti ja lähdimme pienen kylähölkän jälkeen nousemaan jyrkkää Monte Moron nousua. Tästä noususta oli peloteltu paljon. Se olisi koko kisan jyrkin ja haastavin nousu. Tai siinä käsityksessä olin vielä ennen uuden reittivariantin viimeistä nousua, joka pisti jyrkkyydessään vielä paremmaksi. Cut off olisi Saas-Feessa 24 kilometrin ja 6 tunnin päästä, joten mäkeä sai sauvoa ihan tosissaan. Kroppa oli jo asettunut jonkinlaiseen säästömoodiin eikä nousuun lähteminen tuntunut niin pahalta. Syke ei enää juurikaan noussut, mutta ei noussut jalkakaan siihen tahtiin, että vauhtia olisi voinut kasvattaa. Myös hikoilu oli loppunut. Eteneminen oli vain tasaisen tappavaa puurtamista, jota ei oikeastaan enää edes ajatellut eikä kroppa siihen enää kummemmin reagoinut. Nousu oli kivikkoinen ja tekninen, mutta ei ollenkaan niin paha, kuin mitä olin kuullut.
Monte Moron huollon jälkeen oli vielä muutamat portaat ylös huipulle asti, josta oli upeat näkymät Monte Rosan massiiville. Aurinko paistoi. Huipulta pudottauduttiin vaijereiden varassa kivilohkareiden välistä alemmaksi. Reitti oli alkuun todella tekninen ja suurien, kaapin kokoisten lohkareiden yli hyppimistä. Vähitellen lohkareet muuttuivat pienemmiksi, mutta polvi ei oikein tykännyt enää tästä alaspäin menosta. Vaikka polku muuttui helpommaksi, pysyi juoksu köpöttelynä, eikä matka tuntunut etenevän. Monte Morolta juoksimme taas takaisin Sveitsin puolelle.
Seuraavaksi tulimme tekojärven rantaan. Alkuperäinen reitti kulki järven oikean puolen hiekkaista polkua pitkin, mutta jälleen myrskyvaurioitten takia uusi reitti kulki järven vasenta puolta asfalttitietä pitkin. Matka oli kuitenkin yhtä pitkä, eikä järven rannassa nousumetrejäkään kertynyt, riippumatta siitä, kumpaa puolta juoksi. Tämä oli taas tylsä pätkä, mutta ainakin pystyi juoksemaan, koska cut off painoi päälle.
Järven jälkeen tulin pieneen kylään padolle, jossa Sami oli kannustamassa ja kuvaamassa. Jälkeenpäin videota katsoessa huomaa, että juoksu näyttää aika vaikealta ja jäykältä. Polvi kipuilee. Saas-Feehen asti reitti oli jokseenkin tasaista. Loivaa alamäkeä tai loivaa ylämäkeä. Huoltoon ehdin puolituntia ennen cut offia. Täytin pullot ja söin hiukan.
Huollon jälkeen reitti lähti kohti tuntematonta eli kiertämään edellisyön tuhot. Vaikka olimme saaneet illalla uuden gps jäljen, en ollut ehtinyt siihen juurikaan tutustumaan, eikä minulla ollut oikein käsitystä, missä kohtaa noustaan ja missä lasketaan tai mihin reitti tarkalleen ottaen menee.
Saas-Feesta laskeuduimme ensin aika jyrkästi laakson pohjalle joen varteen. Sitä juostiinkin sitten useampi kilometri loivaan alamäkeen. Sinänsä melko helppoa etenemistä, tai olisi ollut helppoa, jos polvi olisi tykännyt alamäestä enemmän. Mutta koko ajan mietin, että nämä laskumetrit on noustava vielä ylöspäinkin. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja laaksonpohjalla oli todella kuuma.
Ennakkotiedon mukaan uuden huoltopisteen olisi pitänyt olla 12 km päässä Saas-Feen huollosta. Kilometrit kertyivät kelloon, eikä huoltoa näkynyt. Kello huomautteli myös moneen kertaan, etten ole reitillä. Ilmeisesti illalla hätäisesti kartalle piirretty reitti, jonka jotkut sitten ovat yön aikana hätäisesti merkanneet, eikä gps jälki sekä merkkaus osuneet joka kohdassa ihan yks yhteen.
Huolto tuli vastaan 16 km kohdalla. Tiesin sen tarkoittavan myös pidempää loppumatkaa, jonka toimitsijat vahvistivatkin. Reitti olisi siis aiemmin ilmoitettua pidempi. Huollon jälkeen lähdettiin elämäni jyrkimpään nousuun. 900 nousumetriä lähes pystysuoraan ylöspäin. Yleensä vuorilla nousut tekevät siksakkia ja polulla on askelmia muodostavia kivikoita, jotka helpottavat nousua. Mutta ei tällä polulla. Tämä teki vain muutaman siksak käännöksen, eikä kiviä tai juuria ollut juuri lainkaan. Se tarkoitti, että akillesjänteet ja pohkeet olivat koko ajan venytyksessä ylöspäin noustessa. Tässä vaiheessa kisaa tämä mäki oli aivan kamala ja kirosin sen moneen kertaan. Nousu vain jatkui ja jatkui. Juomaankaan ei voinut pysähtyä, kun olisi valunut heti taaksepäin. Ohitin aasialaisen naisen, joka oli pysähtynyt polun varteen puun taakse syömään evästä ja kiilannut itsensä puuta vasten.
Vihdoin ylhäältä alkoi kuulumaan iloista haitarimusiikkia ja arvelin nousun päättyvän. Vastaan tuli ravintola, jonka terassilla oli paikallisia ihmisiä perinnevaatteissa juomassa olutta ja juhlimassa haitarimusiikin tahdissa. Olisin mielelläni jäänyt tähän juhlimaan. Mutta ei, matkaa oli jatkettava, eikä tämä suinkaan ollut vielä reitin korkein kohta, vaan nousu jatkui. Ja jatkui. Kolmen ensimmäisen päivän jälkeen jalat olivat pysyneet toimintakuntoisina väsymyksestä huolimatta. Mutta nyt tunsin, että tämä viimeinen 27 km oli niille kuoleman isku. Pitkä asfalttipätkä sekä todella jyrkkä nousu sai aikaiseksi sen, että näillä jaloilla ei olisi enää seuraavana päivänä startattu. Onneksi ei tarvinnutkaan. Käveleminenkin oli työn takana.
Lopulta polku muuttui tasaiseksi ja vihdoin kääntyi myös laskuun. Alaspäin juoksu ei oikein enää onnistunut ja jouduin kävelemään kaikki vähänkin jyrkemmät kohdat. Mutta pääsin kuin pääsinkin alas ja Grächenin kylään, josta oli vielä muutama katu keskusaukion maalisuoralle. Vihdoin! Johannes oli maalissa vastassa ja muut Sambalaiset. Sää oli loistava ja alueella oli paljon porukkaa ja iloinen meininki.
Loppuosa reitistä oli aika kamala ja vaatii vielä sulattelua, ennen kuin aika kultaa tämänkin etapin. Mutta koitin koko ajan pitää mielessä, että oli todella hienoa, että järjestäjät pystyivät niin nopealla aikataululla järjestämään vaihtoehtoisen reitin. Merkata sen, siirtää huoltopisteen ja ohjeistaa vapaaehtoiset. Paljon enemmän olisi harmittanut, jos viimeinen etappi olisi jäänyt pois, enkä olisi saanut virallista suoritusta.
Suihkun jälkeen palasimme maalialueen juhlallisuuksiin. Tarjolla oli ruokaa ja finisher olutta. Samalla seurasimme palkintojen jakoa. Seurakaverimme Markus juoksi satamailisen hienosti ikäsarjansa ykköseksi sekä kokonaiskisan seitsemänneksi. Saimme hurrata hänelle palkintojen jaossa kahteen otteeseen.
Aamulla kotimatka alkoi jo aikaisin. Bussilla Vispiin, jossa hyppäsimme Zürichin junaan. Zürichissa kävimme porukalla syömässä juustofonduet vanhankaupungin puolella. Tarjoilija varmisteli meidän tilauksen kuullessaan, että tilatut lisukkeet ovat aika isoja ja sopivat kahdelle. Me otimme omat. Vakuuttelimme jaksavamme syödä. Ja hyvin jaksettiin. Ruuan jälkeen kävelimme kahville ja sen jälkeen vielä jätskille. Ja lopuksi vielä oluelle. Tästä on hyvä jatkaa lennolle ja kotiin.
