Reissusta Venetsiaan Munchenin pompulla tuli varsinainen fiasko. Lähtö oli syyskuisena perjantai-iltana Helsingistä suhteellisen tiukalla vaihdolla ja tarkoitus olisi ollut vielä samana iltana olla inhimilliseen aikaan Venetsiassa. Mutta Muncheniin emme koskaan päässeet. Tai pääsimme lopulta, mutta emme lentäen. Munchenissä oli raju ukonilma, emmekä päässeet laskeutumaan sinne. Sen sijaan jatkoimme Stutgartiin, jossa oli tarkoitus tankata ja yrittää uudelleen Muncheniin. Tankkauksen jälkeen seisoimme kentällä pitkään, eikä mitään tapahtunut. Lopulta kapteeni kuulutti, että Stutgartin kenttä on suljettu yöksi, eikä sieltä saa nousulupaa ennen aamua. Meidät poistettiin koneesta laukkuinemme, ilman mitään tietoa tulevasta. Suljetulla pienellä kentällä oli yksi keltaiseen liiviin pukeutunut lentokenttätyöntekijä, joka vain levitteli käsiään, että kaikki on suljettu, eikä mitään palveluja ole. Ei majoitusta, ei ruokaa, ei lentoja, ei tietoa tilanteesta. Koneellinen matkustajia levittäytyi aulan penkeille ja lattioille, kuka puhelimeen puhuen, kuka sitä naputellen.
Soittelimme lentoyhtiön asiakaspalveluun useampaan kertaan, mutta palvelun taso jäi hyvin heikoksi. Asiakaspalvelussa ei tiedetty lennon päätyneen Stutgartiin Munchenin sijaan ja asiaa sai vääntää rautalangasta useammalle virkailijalle. Jatkolentojen järjestyminen tuntui toivottomalta. Lentoja Stutgartin pieneltä kyläkentältä on ylipäätään hyvin huonosti. Ensimmäinen lento Muncheniin olisi vasta vuorokauden päästä. Suoria lentoja Venetsiaan ei ole lainkaan. Lentoa Chicagon kauttakin ehdotettiin. En tiedä oliko se jonkun huonoa huumoria, mutta meitä ei naurattanut. Tässä vaiheessa totesimme, että ainoa vaihtoehto olisi yrittää päästä jollain keinolla 250 kilometrin päähän Muncheniin, josta olisi todennäköisempää päästä jatkolennolle. Yöllä lähtevään bussiin yritimme saada lippua, mutta se oli jo loppuunmyyty. Seuraava vaihtoehto oli aamuyöllä lähtevä juna. Olimme netistä katsoneet, että Munchenistä lähtisi aamulla 8:25 lento Venetsiaan, mutta jos emme saa buukattua lentoa puhelimitse, emme ehdi aamulla enää Munchenissä vääntää asiasta asiakaspalvelun kanssa. Vaihtoehtona olisi jatkaa junalla suoraan Venetsiaan, jossa olisimme seuraavana iltapäivänä. Juuri ennen Venetsian junatiketin varaamista kilahti sähköpostiin lentolippu aamun 8:25 lennolle. Työvoitto! Sitten vain kiireesti juna-asemalle toteamaan, että Munchenin juna on puolituntia myöhässä. Pieni jännitys, että ehdimmekö ajoissa kentälle ja turvatarkastuksesta läpi. Kiva olisi myös jotain syötävääkin saada. Ehdimme kuin ehdimmekin ajoissa ja aikaa jäi vielä nopealle aamiaiselle kentällä.
Aamulla ennen kymmentä saavuimme vihdoin Venetsiaan ja hyppäsimme lauttaan, joka vei meidät La Giudecca saarelle ja hotelli Hiltoniin. Aurinko paistoi ja lämpötila lähenteli 30 astetta. Lautan kyydistä oli mukava katsella maisemia ja tutustua saariin mereltä käsin. Edellinen yö oli tullut valvottua pieniä junassa torkuttuja pätkiä lukuun ottamatta. Silti päätimme kierrellä Venetsian kaupunkia päiväunien sijaan ja koittaa päästä mieluummin illalla ajoissa nukkumaan. Söimme pientä välipalaa hotellin loungessa ja lähdimme kiertämään ensin Giudecca saarta. Tämän jälkeen kävimme tutustumassa hotellin katolla sijaitsevaan uima-altaaseen ja allasbaariin. Altaalta oli upeat näköalat kaupungin yli. Uima-altaassa pulikoinnit ei varsinaisesti kiinnosta meitä kumpaakaan, mutta allasbaarin drinksu maistui kyllä tämän kaiken säädön jälkeen.
Illalla lähdimme hotellin omalla venekyydillä pääsaarelle San Marcon aukion kupeeseen. Kiertelimme kaupunkia ja tähän aikaan illasta väkeä oli jo huomattavasti vähemmän. Myös syyskuinen ajankohta varmasti vaikuttaa turistimääriin. Itse hiukan pelkäsin etukäteen Venetsian mainetta suurena turistirysänä, kun mieluummin välttelen ruuhkaisia turistipaikkoja ja matkustaisin mielelläni sinne, minne muut eivät matkusta. Mutta ainoastaan San Marcon aukio ja sen lähistö sekä Rialton silta olivat täynnä turisteja, muutoin kaupungissa sai kulkea hyvin rauhassa. Ilta-aikaan vieläkin enemmän rauhassa. Kävimme katsomassa San Marcon aukiota ja Basilicaa, Huokausten siltaa sekä Dogen palatsia. Löysimme kivan ravintolan kapean idyllisen kanavan varresta, jossa saimme pöydän aivan kanavan reunalta. Tässä oli mukava seurata ohi lipuvia gondoliveneitä illan pimetessä. Ruokakin oli hyvää.
Seuraavana päivänä kaupungin kiertely jatkui. Tällä kertaan suuntasimme Rialton sillalle ihmismassan keskelle. Sieltä jatkoimme rauhallisemmille kujille ja pikkuhiljaa kohti rautatieasemaa, josta otimme taksiveneen takaisin San Marcon aukiolle. Ajoimme veneellä Grande Canalea pitkin sekä Rialton sillan alta. Oli kiva nähdä tämä kanaali myös vesiltä käsin, sekä kaikki sen rannoilla sijaitsevat rakennukset ja sillat. Grande Canalen varrella on aika vähän jalkakäytäviä, joten vene on käytännössä ainoa tapa saada hyvä yleiskuva koko kanaalista ja sen varrella olevista rakennuksista. Tällaisena helteisenä päivänä myös varsin mukava vaihtoehto.
Kävimme hotellilla suihkussa ja loungessa nauttimassa pientä purtavaa ja Aperolia. Sen jälkeen palasimme kaupungille ja otimme gondoliajelun kapeita kanaaleja pitkin sekä Huokausten sillan alitse. Aivan loistava veneajelu. Maisemien lisäksi tuli seurattua myös gondolieerin melontataitoja sekä veneen ominaisuuksia. Venettä melotaan yhdellä melalla vain toiselta puolelta. Melan liike perustuu veneen kallistumiseen, jolloin se on mahdollista saada kulkemaan suoraan. Ei voi kuin ihailla gondolieerin taitoja kapeilla kanaaleilla, kuinka hän käänteli pitkää venettä tiukoissa mutkissa niin, ettei kylki kertaakaan raapaissut seiniä tai rakennusten kulmia. Tuntui hassulta lipua ihmisten kotien ohi, kun ovi oli suoraan vesirajan yläpuolella ja portaat veden alla. Moneen taloon pääsee kulkemaan vain vesiteitse, mutta suureen osaan on sisäänkäynti myös toiselta puolelta kuivalta maalta.
Venetsia vajoaa pikkuhiljaa veden syvyyksiin. Tähän vaikuttaa ilmastonmuutoksesta johtuva vedenpinnan nousu, mutta myös maaperän vajoaminen. Venetsia on rakennettu hiekkapohjaiselle maaperälle. Aikoinaan pohjavettä on pumpattu kaupungin alta, joka aiheuttaa hiekkamaan painumista ja siten vajoamista. Venetsiassa on tulvinut aina. Aikoinaan tulvia on ollut vain muutaman kerran vuodessa, mutta nykyisin useita kymmeniä kertoja vuodessa. Tulvavesien keskimääräinen korkeus nousee koko ajan. Talvikuukausina San Marcon aukiolla on usein vettä polveen asti. Kaupunkilaiset ovat kuitenkin hyvin tottuneita tilanteeseen. Kun tulvavesi nousee rakennusten ensimmäiseen kerrokseen, muuttavat he toiseen kerrokseen. Turisteille jaetaan kertakäyttöisiä kumisaappaita tulva-aikaan. Näin syyskuun puolivälissä ei ollut tulvia, mutta vesi silti nousi jalkakäytäville ja rantaterassilla istuessa piti varoa kastelemasta varpaita.
Gondoliajelun jälkeen kävimme drinksulla kuuluisassa Harryn baarissa. Baarin sisällä ei saanut valokuvata. Sisustus henki historiaa ja baarimikoilla oli valkoiset pikkutakit päällä. Varsin nostalginen paikka, josta tuli mieleen James Bond leffat.
Pyörähdimme vielä San Marcon kellotornissa eli Campanile di San Marcossa. Ylhäältä oli upeat näkymät yli Venetsian kaupungin ja saarien auringon juuri laskiessa. Täältä suuntasimme syömään illallista kanaalin varteen rantaravintolaan. Ainakin tähän aikaan vuodesta pöydän sai helposti mistä tahansa ravintolasta ilman ennakkovarausta ja pöydänkin pystyi valitsemaan hyvin vapaasti. Venetsia oli kaiken kaikkiaan positiivinen kokemus, vaikka aluksi hiukan pelkäsin joutuvani täydelliseen turistimankeliin. Mutta tähän aikaan vuodesta turisteja ei ollut riesaksi asti. Rakennukset ovat kauniita, kanaaliverkosto ainutlaatuinen ja tunnelma jotenkin hmm… Venetsialainen. Lämmintä oli joka päivä 30 asteen kieppeillä, mutta sokkeloisessa kaupungissa rakennukset toivat varjoa pahimpaan paahteeseen.
Venetsiasta nappasimme maanantaiaamuna vuokra-auton ja jatkoimme Sloveniaan. Siitä, sekä Slovenian vuorikisasta enemmän omassa postauksessa.
